Etusivu > Tietoa Merimieseläkekassasta > Tietoa meistä > 100 vuotta merenkulkijoiden sosiaaliturvaa

100 vuotta merenkulkijoiden sosiaaliturvaa

Osa 1. Merellisen sosiaaliturvan kehitystä itsenäisyyden molemmin puolin


Teksti: Pirita Frigren


Tässä juttusarjassa seurataan merenkulkijoiden sosiaaliturvan historiaa satavuotiaan Suomen matkassa. Sarjan ensimmäinen osa käsittelee Merimieseläkekassan perustamista (1956) edeltävää aikaa ennen toista maailmansotaa. Samalla luodaan katsaus itsenäisyyttä edeltävään aikaan, jolloin suomalainen merenkulku oli vielä voittopuolisesti purjealuksilla liikennöintiä. Laki merimiesten ensimmäisestä eläkelaitoksesta (1879) syntyi tilanteessa, jossa merityötä pyrittiin eri tavoin modernisoimaan. Juttusarjan kakkososa keskittyy merimiesten sosiaaliturvan ja Merimieseläkekassan luomiseen osana sodanjälkeistä hyvinvointiyhteiskuntaa.


Millaiselta näytti merimiehen asema Suomen itsenäistyessä?
1900-luvun alku oli kiivasta muutosaikaa niin Suomen autonomisessa Venäjän suuriruhtinaskunnassa kuin merenkulun maailmassa. Purjemerenkulku alkoi tehdä tilaa konevoimalle, ja alalle tuli aivan uusia ammatteja: koneenkäyttäjiä, lämmittäjiä, trimmareita ja usein naispuolisia ravitsemus- ja majoitustyöntekijöitä. 1800-luvun jälkipuolisko oli lukuisten yhteiskunnallisten parannuspyrkimysten aikaa eivätkä merenkulkijatkaan jääneet niistä osattomiksi. Merenkulkua ja merityöoloja koskeva lainsäädäntö kehittyi ja ammatillinen järjestäytyminen otti ensiaskeleensa.


Toisaalta nuoren valtion merenkulku oli monella tapaa kiinni vanhassa. Suomalaisista aluksista vain noin 20 prosenttia oli itsenäisyyden alkutaipaleella höyry- tai moottorialuksia. Muun maailman jo romuttaessa purjelaivoja etenkin ahvenanmaalaiset purjelaivat rahtasivat Australiasta viljaa eurooppalaisille. Aikaa leimasi myös vakava taloudellinen taantuma. Ensimmäisestä maailmansodasta huolimatta itsenäistymisvuonna 1917 Suomen kauppalaivasto oli lähes suurimmillaan käsittäen yli 366 000 nettorekisteritonnia. Raju pudotus koettiin vuodessa, kun sisällisota-ja pulavuonna 1918 kauppalaivaston kooksi tilastoitiin enää noin 250 000 nettorekisteritonnia. Se vastasi 1860-ja 1870-lukujen kuljetuskapasiteettia, ja elpyminen tapahtui hitaasti.
Taloudelliset heilahtelut tiesivät merimiehille työmahdollisuuksien heikentymistä ja saivat nuoremmat hakeutumaan ulkomaille tai vaihtamaan uraa. Etenkin skanssin puolella laivatyö oli elämänvaihe muiden joukossa, mutta ilmiö ei ollut uusi.  Jo 1800-luvulla, kauppamerenkulun ennennäkemättömän kasvun vuosisadalla, raskas ja vaarallinen toimenkuva houkutti vain harvoin kymmentä vuotta pidempään muita kuin merikoulun käyneitä päällystön jäseniä. Ensimmäinen suomeksi kirjoittanut merikirjailija August Högmankin päätti omaelämäkerrallisen teoksensa Merimiehen matkamuistelmia II (1882) lukijalle suunnattuihin sanoihin: ” jäähyväiset siksi, kunnes ehkä vielä tavataan minun uudella alallani, nimittäin rautatiellä, ja ”konduktöörin havainnoissa.”


Läpikulkuammatin luonteesta huolimatta merenkulku – tai merenkyntäminen, mitä ilmaisua usein käytettiin – edusti yhtä ensimmäisistä palkkatyöammateista muutoin maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa. Kaupungeissa kauppahuoneiden palvelukseen pestautuneille merimiehille, perämiehille ja kapteeneille laivatyö oli elinkeino, jota harjoitettiin laivamatkan keston ajan vakanssin mukaan määräytyvää rahapalkkaa, majoitusta, ruokaa ja laivanomistajan suojelusta vastaan. Se oli nykytermein ilmaistuna pätkätyötä, jossa toimeentulo oli varmaa pesti kerrallaan ja niin kauan kuin työkykyä riitti. Loma-aikoja tai eläkeikää ei ollut. Palkkatyön luonne korostui, kun 1800-luvun kuluessa luovuttiin lopullisesti merimiesten vanhasta palkkausmuodosta, kaplaakista, eli oikeudesta tuoda tietty määrä omaa rahtia ohi tullin.
Merenkulku oli monien perheellisten tulonlähde, joten perhepolitiikka hiipi varhain osaksi palkanmaksukäytäntöjä. Työnantaja saattoi pidättää kotona oleville perheenjäsenille, sukulaisille tai esimerkiksi merimiehen äidittömäksi jääneiden lasten hoitajalle puolet tai kolmasosan palkasta erityistä valtakirjaa eli vetoseteliä vastaan. Vetosetelioikeus vahvistettiin itsenäisyyden ajalla vuoden 1924 merimieslaissa. Lisäksi merimiehellä oli pestin alkaessa oikeus saada kuukauden tai neljäsosan palkka etukäteen. Naimattomia kollegojaan suurempaa palkkaa perheelliset merimiehet eivät kuitenkaan elatusvastuunsa nojalla saaneet. Kapteeneilla, Itämeren laivureilla ja perämiehillä oli usein tapana olla aluksen osakkaina, ja päällystön palkkauksessa oli vielä 1900-luvun alussa käytössä kiinteän vuosipalkan ohella tulospalkkaus, tantiemi. Se merkitsi määrättyä prosenttia aluksen nettovoitosta.


 


Merenkulkijoiden asema muuttui monien itsenäisyyttä edeltävän ajan uudistusten myötä. Työn kestosta säädettiin ensimmäistä kertaa vuoden 1873 merilaissa, joka rajasi pestin enimmäisajaksi kaksi vuotta. Aikaisemmin merimies ei tiennyt, kuinka pitkälle matkalle hän oli lähdössä, sillä työsopimus velvoitti pysymään aluksessa kotisatamaan asti. Laivan jättäminen ennen aikojaan tulkittiin karkuruudeksi, josta voitiin tuomita sakkoihin tai muutaman kuukauden vankeusrangaistukseen. Itse pestin aikana merimies ei saanut kieltäytyä työstä, vaan ainoa lakisääteinen vapaa-aika koitti sunnuntaijumalanpalveluksen aikana.
Kansainvälisille työmarkkinoille hakeutuminen helpottui merilaissa säädetyn vapaapassioikeuden myötä. Vapaapassi oli läänin kuvernöörin määräajaksi myöntämä työlupa ulkomaille. 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa lainsäädännöllä tarkennettiin myös päällystön ja koneenkäyttäjien koulutusvaatimuksia ja työnantajan velvollisuuksia – velvoitetta huolehtia tapaturmavakuutuksesta, lääkärintarkastuksista ja riittävistä ravintomääristä laivalla. Laivakokilla oli laskemista ruokajärjestyksen toteutumisessa. Vuoropäivinä tuli esimerkiksi saada joko puoli kiloa lihaa tai 325 grammaa läskiä työntekijää kohti. Päivittäisestä neljän litran vähimmäisvesimäärästä osa sai kulua ruuanlaittoon, ja erikseen säädettiin voin, sinapin, etikan, siirapin, pölysokerin, kahvin, teen, herneiden, vehnäjauhojen, jyvien ja riisiryynien ja leivän viikoittaisista määristä.

Elintarvikevalikoima kertoo elintason vähittäisestä kasvusta ja siirtomaatuotteiden vakiintumisesta osaksi ruokavaliota.
Työolosuhteisiin ja työsuojeluun puuttuvan lainsäädännön esikuva tuli Iso-Britanniasta ja Yhdysvalloista. Orjuuden kieltämisen jälkeen huomio kiinnittyi halpana työvoimana käytettyjen mustien ja valkoisten merimiesten kohteluun kauppalaivoilla. Suomessakin kapteeneilla oli alaisiinsa nähden ehdoton komentovalta. Isännän kuritusoikeus salli fyysisen ojentamisen, kunhan siitä ei seurannut mustelmia ja verinaarmuja. Merenkulkua edustavat kauppiaat toivat itse työkulttuuriin liittyvän väkivaltaisuuden valtiopäivillä esiin, mutta vasta 1924 merimieslaki kriminalisoi esimiehen nyrkkikurin. Fyysisiin ja henkisiin olosuhteisiin laivoilla ja ulkomaisissa satamissa pyrki kannanotoissaan ja sosiaalisessa työssään puuttumaan myös 1870-luvulla toimintansa aloittanut Suomen merimieslähetys. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa eri puolilla maailmaa toimi jo yhdeksän suomalaista merimieslähetysasemaa, jotka jakoivat henkistä ja aineellista apua toimien samalla ulkomaille jääneiden merenkulkijoiden ja heidän perheidensä välisenä viestien ja rahalähetysten välittäjänä.

 
Merimieshuone ensimmäisenä sosiaaliturvana

Uudistuspyrkimyksistä huolimatta merimiesten sosiaaliturva oli 1800–1900-lukujen vaihteessa pitkälti samalla tolalla kuin kaksisataa vuotta aiemminkin. Työnsä tai työkykynsä menettäneen merimiehen ensisijainen turvaverkko oli perhe, mutta toisena tuli hänen kotipaikkakuntansa merimieshuone. Sen kirjoihin eli ”rulliin” kuuluminen oli pakollista ammatin harjoittamiseksi.


Vuoteen 1937 asti toiminutta merimieshuone-instituutiota voi pitää ensimmäisenä merimiesten eläkejärjestelmänä. Merimieshuoneet olivat paikallisia, mutta valtiojohtoisia virastoja. Itsenäistymisen myötä ne otettiin Merenkulkuhallituksen, ja sitä kautta Kauppa- ja teollisuusministeriön alaisuuteen. Merimieshuoneiden juuret ulottuvat vuoteen 1748, jolloin määrättiin ohjesäännöllä, että kaikki Ruotsin valtakunnan merimiehet tuli kirjata kauppakollegion valvomaan merimieshuoneeseen. Näin muodostettiin reservi sotalaivastoa varten. Ensimmäiset laitokset perustettiin Tukholmaan, Göteborgiin ja Turkuun, ja 1700-ja 1800-lukujen mittaan kaikille ulkomaankauppaa harjoittaville rannikkopaikkakunnille.


Merimieshuone huolehti miehistön pestauksesta kapteenien ja laivanvarustajien kanssa ja jakoi avustuksia jäsenilleen. Ennen merimieshuoneiden perustamista Tukholmassa jaettiin merimiehille avustuksia kaupungin Merimieskirstusta (Sjömanslådan). Merimieshuoneeseen kuuluminen edellytti säännöllisesti suoritettuja matrikkeli- ja pestausmaksuja, jotka määräytyivät vakanssin mukaan. Esikuvana olivat 1600-luvun lopulla Ruotsissa säädetyt armeijan sentonaalimaksut, jotka pidätettiin upseerien palkoista Vadstenan sotilashuonetta varten. Laivanomistajien velvollisuudeksi koituivat lästimaksut. Lisäksi merimieshuone sai tuloja kruunulta, yksittäisistä lahjoituksista, kolehdeista ja myöntämiensä lainojen koroista.


 


Avustustoiminnassaan merimieshuone muistutti edeltävien vuosisatojen käsityöläiskiltoja. Kun merimies tuli niin vanhaksi tai sairaaksi, että hän ei enää voinut ottaa uutta pestiä laivalla, hän ilmoitti kaupungin merimieshuoneelle jäävänsä maihin ja kirjautuvansa ulos ”rullista”. Uran pituuden, suoritettujen maksujen sekä henkilön maineen perusteella hänelle, hänen leskelleen tai orvoiksi jääneille lapsilleen voitiin myöntää rahallista apua. Summa riitti johonkin tiettyyn kulunkiin kuten jauhotynnyrin ostoon, vuokranmaksuun, lääkärinlaskuun tai hautajaisten järjestämiseen, mutta päivittäiseksi toimeentulon takaajaksi siitä ei yksinään ollut. Toisaalta merimieshuone takasi merenkulkijoille moniin muihin väestöryhmiin nähden erityisaseman, sillä ammattikuntien keskinäisiin kassoihin kuulumattomien ainoa turva oli kunnallinen köyhäinhoito.

 
1800-luvun lopulla apua ryhtyivät tarjoamaan myös yksityiset, usein kristilliseltä arvopohjalta toimivat hyväntekeväisyysyhteisöt. Helsingissä paikallisen Laivapäällikköyhdistyksen ja Sailors Home- säätiön aloitteesta valmistui 1907 Katajanokalle Linnankatu 3:n merimieskoti, jossa yöpyi 1910-luvun alussa vuosittain jopa tuhat merimiestä ja parisataa muuta majoittujaa.  Paikka on sama, jossa Merimiespalvelu aloitti toimintansa 1970-luvun alussa.
Merimieshuoneen avustusten hätäavun luonne korostui 1800-luvun mittaan, kun Itämeren ulkopuolinen rahtipurjehdus ja vähävaraisista lähtökohdista tulevan työvoiman määrä lisääntyi. Laivanvarustuksen lama-aikoina avuntarvitsijoiden joukossa oli vanhusten ohella pikkulapsiperheitä. Moni merimiehen vaimo saattoi työperäisten onnettomuuksien ja sairastumisten ohella menettää puolisonsa karkaamisten vuoksi. Karkaaminen ulkomaisessa satamassa oli merimiehille keino pyrkiä ulkomaisille laivoille tai siirtolaiseksi, mutta kotona olijoiden näkökulmasta se saattoi merkitä taloudellista katastrofia. Kaikki eivät karanneet omasta aloitteestaan vaan katosivat ulkomaille epämääräisissä satamaolosuhteissa tai kun kotiinpaluu hankaloitui aluksen myymisen tai sotatilanteiden vuoksi. Edes kapteenien ja perämiesten perheiden toimeentulo ei ollut turvattu perheenisän menehdyttyä. Toimeentulon sirpaleisuutta kuvaa Turun merikoulun asessorin lesken Porin merimieshuoneelle 1870 lähettämä anomus. Virkamiesten omaisilla oli muuhun väestöön nähden poikkeuksellinen oikeus perhe-eläkkeeseen, mutta valtionkaan leipä ei ollut leveä. Leski anoi itselleen ja tyttärelleen avustuksia perustuen asessorin 50 vuotta aikaisempaan kapteeninuraan porilaisaluksilla, koska elämäntyöstä Turun merikoulun opettajana ei kertynyt omaisille hengenpitimiksi riittävää eläkettä. Leskelle päätettiin myöntää 20 markkaa eli nykyrahassa hieman alle sata euroa vuodessa.


 


Ensimmäinen eläkelaitos osana merityön uudistuksia


1800-luvun loppupuolella valtiovalta näki merimiesten taloudellisen aseman parantamisen yhä enemmän velvollisuudekseen. Merimieshuonetta ei pidetty riittävänä sosiaalisen turvan takaajana, vaan 1879 säädettiin komiteamietinnön pohjalta ohjesääntö päällystön ja ”laivaväen” yleisestä eläkelaitoksesta (Hans Kejserliga Majesteäts Nådiga Reglemente för en allmän pensionsanstalt till förmån för befälhafvare och annat sjöfolk på finska handelsfartyg). Ruotsissa vastaava laitos aloitti toimintansa 1860-luvun lopulla. Vuonna 1880 voimaan astunut ohjesääntö siirsi merimieshuoneelle aiemmin kuuluneet laivojen lästimaksut uudelle ”pensionilaitokselle.” Lästimaksut suoritettiin merimieshuoneelle, joka tilitti ne eläkelaitokselle. Ulkomaiset alukset maksoivat lästimaksunsa eläkelaitokselle tullin kautta. Lästeistä oli virallisesti luovuttu alusten vetoisuuksien mittana asetuksella jo 1877, mutta ne säilyivät kielenkäytössä rekisteritonnien ohella, yhden lästin vastatessa noin 1,85 rekisteritonnia. 


Ajatus merenkulkijoiden vanhuudenpäivien turvaamisesta uran varrella säästetyllä eläkkeellä liittyi palkkatyön yleistymiseen 1800-luvun lopun Suomessa. Palkkatason kohotessa kaikki tulo ei mennyt kädestä suuhun. Uudet säästö- ja vakuutuslaitokset pyrkivät totuttamaan ihmisiä säästämään ja varautumaan pahan päivän varalle. Lakisääteinen eläke oli olemassa vasta valtion virkamiehillä ja sotilashenkilöillä, mutta vähitellen useat paikalliset käsityöläis- ja työväenyhteisöt muodostivat keskinäisiä eläke-, sairaus- ja avustuskassoja. Niitä voidaan pitää ensimmäisinä ammattiyhdistyksinä. Tällaisia olivat myös 1906 turkulaisten ja helsinkiläisten paikallisyhdistysten pohjalta organisoituneet Suomen Konepäällystöliitto ja Suomen Laivapäällystöliitto. Jotkin varustamot muistivat vanhoja alaisiaan –  olihan niillä monien tehtaiden tapaan työntekijöilleen kouluja, päiväkoteja, terveydenhuoltoa, asuntotuotantoa ja urheiluseurojakin. Yksi suurimmista yleisen eläkelaitoksen kilpailijoista oli Suomen Höyrylaiva- Osakeyhtiön (SHO/FÅA) 1912 perustettu eläkerahasto yli 60-vuotiaille päälliköille, perämiehille, linjaluotseille, koneenkäyttäjille, sähköttäjille ja näiden leskille ja alle 16-vuotiaille lapsille.


Yleinen eläkelaitos myönsi vanhuus-, työkyvyttömyys- ja perhe-eläkettä. Täysi eläke edellytti 55 vuoden ikää ja 20 vuotta merimieshuoneen kirjoissa. Eläkemaksuja tuli olla kertynyt 25 vuodelta. Mikäli osakas ei tilittänyt maksuja puuttuvalta ajalta ja jäi ”syytingille” varhemmin, hän oli oikeutettu vain puoleen eläkkeestä. Työkyvyttömyyseläkkeessä ei sitä vastoin ollut ikärajaa, mutta kassaan liittyvän henkilön tuli olla alle 45-vuotias. Täysi perhe-eläke määräytyi, jos merenkulkija jätti jälkeensä vähintään kaksi omaista, muutoin eläke määräytyi kahden kolmasosan mukaan. Perhe-eläkkeen merkitys osoittautui eläkekassan alkutaipaleella vanhuus- ja työkyvyttömyyseläkettä paljon suuremmaksi. Lähes 70 prosenttia eläkkeenhakijoista oli merimiesten leskiä ja lapsia. Vanhuuseläkkeistä suurin osa myönnettiin kapteeneille ja laivureille, jotka myös muodostivat eläkelaitoksen jäsenistön enemmistön.


Edelleen säätyhierarkiaa


Maineen puhtoisuutta ja vakanssien mukaista säätyhierarkiaa korostaneen merimieshuoneen avustustoiminnan henki näkyi eläkejärjestelmässä. Eläkelaitoksen johto koostui merimieshuoneiden johtokuntien tapaan iäkkäistä laivanvarustajista ja kapteeneista. Puheenjohtajan nimitti suuriruhtinaskunnassa ylintä valtaa käyttävä senaatin talousosasto, ja merimieshuoneiden johtokunnan valitsivat jäsenet. Eläkelaitos sijaitsi Turussa ja oli Turun kaupungin valvonnassa. Vakavasta rikoksesta saatu rangaistus epäsi oikeuden eläkkeeseen. Eläkkeet sovitettiin kolmeen luokkaan. Vuonna 1924 eläkelaitoksen ohjesääntöä uudistettiin, ja kolmen ensimmäisen luokan lisäksi muodostettiin neljäs, jungmannien ja laivapoikien eläkeluokka.


Vuotuiset eläkemaksut ja eläkkeet ”Yleisessä Pensionilaitoksessa päälliköitä ja muuta laivaväkeä varten suomalaisilla kauppalaivoilla” (1880 alkaen)

Vakanssi​Vuotuinen eläkemaksu (mk)​Vuotuinen täysi eläke (mk)
​Merikapteeni​60 mk​390 mk
​Laivurit, perämiehet ja koneenkäyttäjät ​40 mk​260 mk
​Muu meriväki ja lämmittäjät ​20 mk​130 mk


Lähde: Kai Hoffman, Merimieskirstusta eläkelaitokseen. Merimieseläkejärjestelmän historia vuosina 1748-1936. Merimieseläkekassan julkaisuja IV. Helsinki 1974.


Eläkkeiden sovittaminen vakanssien sijaan palkkoihin olisi ollut mahdotonta, sillä keskitettyä sopimista edeltävässä maailmassa palkat vaihtelivat varustamokohtaisesti. Alkuaikoina eläkkeiden suuruus oli kohtuullisen houkutteleva. Laivureilla, perämiehillä ja koneenkäyttäjillä vuotuinen eläke vastasi yleensä kahden tai kolmen kuukauden palkkaa.


Eläkelaitokseen liittyminen oli vapaaehtoista. Vapaaehtoisuuden taustalla oli talonpoikassäädyn painostus. Rannikon maaseutupaikkakuntien rooli 1800-luvun jälkipuoliskon merenkulussa oli erittäin suuri. Jopa 4000 merenkulkijaa eli peräti 50 prosenttia työvoimasta toimi alalla sivutoimisesti talonpoikaispurjehduksen parissa. Heille eläkemaksut merkitsivät ylimääräistä menoerää muutoinkin vaihtelevasta meriltä saatavasta tulosta.


Hyvä tarkoitus jäi tähdenlennoksi
Eläkejärjestelmän ajatus oli edistyksellinen, mutta käytännön toteutus ontui. Monet merimiehet olivat niin nuoria ja alalla niin vähän aikaa, ettei vapaaehtoiseen eläkelaitokseen liittyminen houkutellut heitä. Perheellisillä oli muitakin rahareikiä kuin eläkemaksut. Usein säännölliset maksut jäivät maksamatta pitkien pestien tai ulkomailla olon takia. Merimieshuoneiden matrikkelinpidosta huolimatta työurien dokumentointi oli vielä 1900-luvun alussa puutteellista. Kaikkien ei onnistunut todistaa, että he olivat kyntäneet meriä vuosikymmeniä. Myös merimieshuoneen pitkä perintö vaikutti selvästi siihen, miten vanhuudenapu ymmärrettiin. Koko eläkkeen käsite oli uusi, ja jotkut luulivat pelkän merimieshuoneen kirjoilla olon riittävän. Suoritettiinhan merimieshuoneeseen entuudestaankin maksuja ja nyt uudet eläkemaksut tuli niin ikään tilittää merimieshuoneen kautta. Tietoa yritettiin levittää esimerkiksi Merimieslähetyksen Merimiehen Ystäwä-lehdessä. Rauman lehdessä päiviteltiin 1882 vähäistä liittymisintoa: ” ”Eipä luulisi semmoisessa kaupungissa kuin Rauma, jossa melkein joka ihmisellä on jotakin tekemistä meriliikkeen kanssa, tarwittawan muistuttaa, että on olemassa ’pensionilaitos päälliköitä ja muuta meriväkeä varten suomalaisilla kauppalaivoilla.’ Semmoinen muistutus näkyy kuitenkin olewan tarpeen. Rauman lukuisista merimiehistä (paitsi pari, kolme laiwanpäällikköä) vain kaksi (sanoo kaksi!) owat mainitun pensionilaitoksesta osallisia – emme woi sitä muulla tawoin selittää, kuin ett´eivwät asianosaiset tiedä, mitä etuja pensionilaitos heille tarjoo.”


Paikallisella keskinäisellä kannustuksella ja painostuksella näyttää olleen vaikutusta, sillä liittymishalukkuudessa oli suurta vaihtelua. Innokkaimmin jäseniä tuli Raahesta ja Uudestakaupungista, mitkä edustivatkin kaupunkeja, joissa vaihtoehtoisia urapolkuja, esimerkiksi teollisuutta, ei merenkululle liiemmälti ollut. Vaasasta liittyi miltei yksinomaan päällystöä. 58 toimintavuotensa aikana pensionilaitos myönsi ylivoimaisesti eniten eläkkeitä Ahvenanmaalle ja Lounais-Suomeen.  Kaiken kaikkiaan jäsenmäärä jäi kauas tavoitteistaan. Ensimmäisen kymmenen vuoden jälkeen jäseniä oli vain 944, kun alalla laskettiin olevan vähintään 6500 asianosaista. Vielä 1930-luvun alussakaan liittyneitä ei ollut liittynyt kuin tuhat, vaikka arvio koko työvoimasta käsitti ainakin 7500 henkilöä.


Eläkelaitoksen myöntämien lainojen korot muodostivat etenkin 1905 suurlakon jälkeisinä vuosina ja 1930-luvun alussa jopa puolet eläkelaitoksen tuloista. Tämä ei kuitenkaan kerro kannattavasta lainanantotoiminnasta, vaan siitä, että muut tulonlähteet olivat kaventuneet olemattomiin.  Lamavuodet vähensivät tuntuvasti yhtä keskeistä eläkelaitoksen tulonlähdettä, lästimaksuja, vaikka niiden suuruutta korotettiinkin asetuksella 1921. Eläkelaitoksen perustamisen yhteydessä valtio oli sitoutunut tukemaan sitä 40 vuoden ajan, ja valtion tuki päättyi juuri inflaation nakertaessa rahanarvoa ensimmäisen maailmansodan takia. Esimerkiksi toisen luokan eläkkeet vastasivat 1920 enää puolen kuukauden palkkaa. Entistä harvempi oli halukas liittymään eläkelaitokseen. 1924 inflaatioon pyrittiin vastaamaan kaksinkertaistamalla maksuja ja eläkkeitä. Se auttoi vain hivenen. Tavallisen merimiehen eläke oli nyt 400 markkaa vuodessa, mikä vastasi hänen yhden kuukauden palkkaansa merillä.

 
Komiteamietintö eläkekassan lakkauttamiseksi valmistui 1932. Vuonna 1937 tiensä päähän tulivat niin yleinen eläkelaitos kuin lähes 200 vuoden ikään ehtinyt merimieshuone-instituutio. Eläkelaitokseen varat koottiin niin sanottuun lästimaksurahastoon, josta kustannettiin sen hetkisten eläkkeensaajien eläkkeet. Rahaston myötä palattiin vanhanaikaiseen harkinnanvaraiseen avustustoimintaan, josta nyt käytettiin ajanmukaista termiä huolto. Varoja ohjattiin myös meripelastustoiminnan kehittämiseen. 

 
Alasajovuonna tapahtui merkittävä käänne suomalaisen sosiaaliturvan kannalta, kun kansaneläkelaitos aloitti toimintansa. Laki kansaneläkkeistä tuli voimaan 1939 ja ensimmäisiä työkyvyttömyyseläkkeitä myönnettiin kolme vuotta myöhemmin. Vanhusväestön sosiaaliturvaa kohensi myös köyhäinhoitolaki, joka velvoitti työnantajat huolehtimaan heitä yli 20 vuotta palvelleista työntekijöistä, elleivät he saaneet elatusta sukulaisilta.
Itsenäistymisen jälkeen ammattijärjestöt alkoivat vaikuttaa merenkulkijoiden asemaan entistä enemmän. Konepäällystöliitto ja Laivapäällystöliitto olivat perustamisestaan lähtien toimineet aktiivisina edunvalvojina, ja sisällissodan jälkeen lähti käyntiin myös miehistöä edustanut ammattijärjestötoiminta. Tampereella 1905 suurlakon kuohunnassa perustettu suomalainen laivatyöntekijäin yhdistys sai monia paikallisia seuraajia, mutta vasta valtakunnallisen Suomen ammattijärjestön (SAJ, 1930 SAK) organisoituminen 1907 ja Suomen Kuljetustyöntekijöiden liiton perustaminen 1912 saivat miehistöön kuuluvat merimiehet innostumaan ay-toiminnasta. 1916 perustettiin Helsingissä merimies- ja lämmittäjäyhdistys, mutta sen toiminta tyrehtyi sisällissotaan.  Laivatyöntekijöiden etuja perustettiin 1920 valvomaan Suomen Merimiesten ja Lämmittäjäin Unioni, vuodesta 1935 Merimies-Unioni, joka jäi viimein alan pysyväksi edunvalvojaksi.


Merimies-Unioni edusti maailmansotien välisenä aikana vain murto-osaa merityöntekijöistä – samat lyhyen tähtäimen uranäkymät olivat vähäisen liittymisinnon syynä kuin eläkelaitoksessakin. Ammattijärjestöistä alkoi kuitenkin jo ennen sota-aikaa vakiintua tunnustettuja työntekijöiden edunvalvojia, joilta vastaanotettiin lausuntoja ja kannanottoja lakiuudistuksissa. Ensimmäisessä työehtosopimuslaissa 1925 säädettiin, että ammattiliitot edustavat palkansaajia, ja lakia päästiin ensimmäistä kertaa toteuttamaan 1927. Valtiovalta tarjosi myös sovittelua ammattijärjestöjen ja työnantajajärjestön Suomen merenkulkuliiton, ja sen 1930-luvun perillisten Suomen Laivanvarustajain yhdistyksen ja Ålands Redarföreningin välille.

 
Vuoden 1924 uuden merimieslain sekä merimiesten työaikalain myötä irtisanomissuoja ja työolot kohenivat.  Varustaja oli nyt velvollinen korvaamaan työntekijälle kotimatkan ja enintään 14 päivän ylöspidon, jos hänet jouduttiin irtisanomaan Itämeren ulkopuolella muun kuin sairauden, ”kelpaamattomuuden”, epärehellisyyden, laiminlyönnin tai virkavirheen takia. Parannus ei poistanut sitä tosiasiaa, että merenkulkijan työt saattoivat usein loppua yllättäen ulkomailla, kun alus myytiin tai se haaksirikkoutui. Irtisanomisesta koituvaa työttömyyttä laki ei myöskään vyöryttänyt varustajan vastuulle. Merimiesten ammattikuntaan oli menneinä aikoina kuulunut jopa pikkupoikia, mutta nyt merimiehen työ kiellettiin alle 14-vuotiailta ja lämmittäjän työ alle 20-vuotiailta. Naisten alaikäraja oli 20 vuotta eikä valtamerialusten rahtikuljetuksiin heitä saanut palkata lainkaan. Myös työstä sopiminen ja palkanmaksun suorittaminen yhdenmukaistuivat ja selkiytyivät. Merimies-Unionin aloitteesta kahdeksan tunnin työpäivä saatiin 1938 ajettua läpi satamissa ja päivämiehille merillä, päällystön ja kansimiesten työajan pysyessä edelleen 12 tunnissa vuoteen 1945 asti.


Kansaneläkkeet olivat luonnollisesti laiha lohtu ansioidensa mukaista eläkettä tavoitelleille merenkulkijoille. Merenkulun ammattijärjestöistä Laivapäällystöliitto vastusti lakkautusta kiivaimmin, sillä eläkelaitos palveli eniten vanhusikään asti merellä olleita kapteeneja ja perämiehiä. Liitto oli koko 1900-luvun alun ajan yrittänyt kannanotoissaan saada eläkelaitosta pakolliseksi.  Se alkoi jo eläkelaitoksen lakkauttamista seuraavana vuonna kartoittaa kansipäällystön halukkuutta uuteen eläkekassaan, mihin aloitteeseen liittyi myös Suomen Konemestariliitto. Tästä sai alkunsa sodanjälkeiseen aikaan jatkunut lobbaustyö, joka henkilöityi erityisesti Laivapäällystöliiton puheenjohtaja Felix Granitiin. Merimies-Unioni alkoi puolestaan ajaa koko merenkulkualan yleisen, pakollisen eläkekassan asiaa puheenjohtaja Niilo Vällärin johdolla. Nämä pyrkimykset kantoivat hedelmää iloisella 1950-luvulla.

Kirjallisuutta:
Brunila, Mikael, Näin luotiin Merimieseläkekassa eli kertomus Suomen ensimmäisen työeläkelaitoksen synnystä. Merimieseläkekassan julkaisuja VIII. Merimieseläkekassa. Helsinki 1978.

Brunila, Mikael. Samasta veneestä eri puolille pöytää. Kertomus Suomen Laivapäällystöliiton taistelusta työehtosopimusten puolesta. Suomen Laivapäällystöliitto: Helsinki 1982.

Hoffman Kai. Merimieskirstusta eläkelaitokseen. Merimieseläkejärjestelmän historia vuosina 1748-1936. Merimieseläkekassan julkaisuja IV. Helsinki 1974.

Kaukiainen, Yrjö. Ulos maailmaan – suomalaisen merenkulun historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2008.

Muiluvuori, Jukka. Historiaa maalta ja mereltä. Konemestarit myötä- ja vastavirrassa 1869-2009. Suomen Konepäällystöliitto ry, Helsinki 2009.

Soukola, Timo. Järjestö jäänmurtajana. Suomen merimiesunioni työmarkkinaosapuolena ja suomalaisten laivatyöntekijöiden turvallisuuden vankentajana 1944–1980. Helsingin yliopisto, Helsinki 2007.

Vauhkonen, Jussi toim. Virastosta tietotaloksi. Juhlakirja Eläketurvakeskukselle. Helsinki: Eläketurvakeskus 2011.

SÄHKÖINEN ASIOINTI

Merenkulkijat

Loki-palvelu>

Varustamot

Ankkuri-palvelu>

Hallinto

Extranet >