Etusivu > Tietoa Merimieseläkekassasta > Tietoa meistä > 100 vuotta merenkulkijoiden sosiaaliturvaa osa 2

Merimieseläketurva osana suomalaista hyvinvointivaltiota

Tässä juttusarjassa seurataan merenkulkijoiden sosiaaliturvan historiaa satavuotiaan Suomen matkassa. Sarjan ensimmäinen osa (Albatrossi 2-3/2017) käsitteli merellisen sosiaaliturvan varhaisia askelia 1800-luvulta itsenäisyyden aikaan. Toinen osa keskittyy 1956 perustettuun Merimieseläkekassaan ja sen merkitykseen merenkulkijoiden osallistamiseksi suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta.


Teksti: Pirita Frigren

Merenkulkijat työeläkejärjestelmän edelläkävijöitä


Kun Merimieseläkelaki (MEL) astui voimaan 1.6.1956, työeläke oli yksityisen työnantajan palveluksessa oleville suomalaisille lähes ennen kuulumaton uutuus. Eri ammattiryhmien keskinäisiä tai työnantajien tarjoamia eläke-ja apukassoja nähtiin runsaasti jo 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella, mutta ne kaikki perustuivat vapaaehtoisuuteen ja niiden taloudellinen merkitys oli lähinnä toimeentuloa täydentävä. Yksi näistä kassoista oli vuosien 1880-1937 välillä toiminut Merenkulkijoiden Yleinen Pensionilaitos, jonka toiminnasta kerrottiin juttusarjan ensimmäisessä osassa.

Kaiken kaikkiaan valtaosalle palkkatyössä olevista ajatus ansioihin perustuvasta, elämän aikana kertyneestä työeläkkeestä, joka turvaisi toimeentulon niin vanhuuden, työkyvyttömyyden kuin puolison tai toisen huoltajan kuolemankin koittaessa, oli vielä 1950-luvulla vieras. Vähimmäistoimeentuloon oikeuttava Kansaneläkelaitoksen vanhuus- ja työkyvyttömyyseläke oli turvattu jo 1939 voimaan tulleella lailla, mutta Kelan eläke-eduista vanhuuseläkkeet koskettivat eläkeikään tulevia vanhuksia ensimmäisen kerran vasta 1949, siis vain kuusi vuotta ennen Merimieseläkekassan perustamista. Näin merenkulkijoistakin jäi kokonaan ilman vanhuudenturvaa se sota-aikana tai sodan jälkeen vanhuusikään tullut ikäpolvi, joka ei ehtinyt hyötyä vanhasta pensionilaitoksesta eikä vielä kansaneläkkeestä.

Merimieseläkelaki oli ensimmäinen yksityisen alan palkkatyöntekijöitä koskeva eläkejärjestely ja se johti suoraan 1961 voimaan astuneen Suomen yleisen yksityisalojen työeläkelain (TEL) sekä vuotta myöhemmän lyhytaikaisia työsuhteita koskevan lain (LEL) säätämiseen. On arveltu, että elleivät Merimies-Unionin puheenjohtaja Niilo Wälläri ja sosiaaliministeri Tyyne Leivo-Larsson olisi kiirehtineet lain valmistelutyötä ja viemistä eduskuntaan, merimiehille tuskin olisi tullut omaa eläkejärjestelmää. Oli mullistavaa, että pelkästään lyhyitäkin jaksoja työelämässä ollut henkilö sai eläkettä. Kansalaisia opastettiin esimerkiksi Eläketurvakeskuksen ja Fennada-Filmin valistuselokuvassa (1964), miten 35 vuotta tehtaassa olleen "Järvisen", seitsemän vuotta tehtaan johtajan sihteerinä olleen "neidin" ja Järvisen perheessä kotiapulaisena hetken aikaa olleen "Ritvan" eläke määräytyi. Filmillä tähdennettiin, että työeläke ja kansaneläke eivät vähentäneet toinen toisiaan.

Vaikka merenkulkijat olivat oman työeläkejärjestelmänsä piirissä, myös heitä hyödytti suuresti, että eläkkeen karttuminen oli sovitettu merityön vallitseviin realiteetteihin: työn pätkittäisyyteen, kausivaihteluun ja merityön vaihtumiseen usein kokonaan toiseen alaan. Vähimmäiskriteeri merityöstä kertyneelle eläkkeelle säädettiin 100 kuukauteen eli yhteensä kertymää tuli olla hieman yli kahdeksalta vuodelta. Eläkeikä määriteltiin liukuvaksi siten, että miehistöön kuuluvan (eläikä yleensä 60 vuotta) iän ja hänen palvelusaikansa summan tuli olla vähintään 80 vuotta, päällystön (eläkeikä yleensä 65 vuotta) vastaavasti 90 vuotta. Pakkoa eläkkeelle jäämiseen ei ollut.

Merimiesten eläketurva täydentyi 1961 perhe-eläkkeellä ja 1964 oikeudella hakea hautausavustuksia.  Terveydenhuolto järjestettiin puolestaan työnantajien tai julkisen terveydenhuollon kautta, mutta työkyvyttömille voitiin järjestää sairaanhoitoa, koulutusta tai työhuoltoa. Työttömyysvakuutuksesta vastasivat työntekijäjärjestöt. Eläkettä kertyi myös ulkomaalaisille suomalaisten varustamojen palveluksessa oleville merimiehille, mutta suomalaiselle merimiehelle jaksot ulkomaisten lippujen alla seilatessa eivät kartuttaneet eläkettä. Näin pyrittiin jarruttamaan työvoiman vuotoa esimerkiksi muihin Pohjoismaihin.

Tarkoin suunniteltua hyvinvointia

Merimieseläkekassan synty on osa suurempaa sodanjälkeisen Suomen hyvinvointivaltiota rakentavaa sosiaalista insinöörityötä. Tarkkoihin laskelmiin perustuvalla yhteiskunnallisella suunnittelulla pyrittiin parantamaan yksittäisten kansalaisten edellytyksiä kouluttautua, siirtyä työelämään, kokea perhe-elämää ja varautua työmarkkinoiden ulkopuolelle jäämiseen luomalla erilaisia palveluita ja niistä huolehtivia organisaatioita. Yhteiskunta otti näin vastatakseen monia sellaisia tehtäviä, jotka olivat aiemmin kuuluneet yksilöiden ja perheiden omalle vastuulle. Kehitys oli vähittäistä, laki esimerkiksi velvoitti aina 1970 asti lapset huolehtimaan ikääntyvistä vanhemmistaan. Yhteiskuntasuunnittelun taustalla oli ajatus siitä, että aktiivisella ohjauksella ja toimenpiteillä voitaisiin vaikuttaa työvoiman jakautumiseen tasaisesti eri aloille ja lisätä näin tuottavuutta ja kansalaisten ostovoimaa. Tässä hyvinvointivaltion rakennusvaiheessa merenkulusta haluttiin luoda mantereen ammatteja olosuhteiltaan vastaava palkkatyöammatti.

Merimieseläkelaki oli sosiaaliministeriön vakuutusosaston päällikkö Teivo Pentikäisen, Merimies-Unionin puheenjohtaja Niilo Wällärin ja varustamoiden edustaja varatuomari Mikko Mannion luomus. Kansainvälinen yhteistyö auttoi eläketurva-asian ajamisessa valtiovallan suuntaan. Wälläri oli yhdessä kahden hallituksen edustajan ja yhden työnantajapuolen edustajan kanssa osallistunut 1946 Seattlessa pidettyyn International Labour Organizationin (ILO) kansainväliseen merityökonferenssiin, jossa eläketurva oli yksi pääteemoista. Konferenssin mukaan merenkulkijoiden yleisen eläkeiän tulisi olla 55–60 vuotta ja eläkkeiden suuruus olisi sovitettava teollisuustyöläisten eläkkeisiin. Pohjoismainen yhteistyö näytti voimansa Seattlen kokouksen jälkeen, jolloin annettiin maiden hallituksille yhteinen julkilausuma konferenssin päätösten ratifioinnista.  Suomen kannalta positiivista painetta aiheutti, että muissa Pohjoismaissa oli jo 1940-luvun loppuun mennessä aikaansaatu kattava merimiesten eläketurvajärjestelmä.

Pentikäinen toimi sekä lakia valmistelevan komitean että Merimieskassan ensimmäisen johtokunnan puheenjohtajana, mihin myös Wälläri ja Mannio valittiin. Tämä kokemus vei Pentikäisen yleisen työeläkelain valmistelutyöhön ja myöhemmin Eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen toimitusjohtajaksi ja vakuutusalan tutkijaksi. Merimieseläkelain esitykseen kirjattiin viime hetkellä Ahvenanmaan varustamoiden ehdotuksesta muutos, jonka mukaan Merimieseläkekassan johtokunnassa olisivat edustettuna, ei vain suurimmat, vaan kaikki merenkulun tunnustetut työntekijä- ja työnantajajärjestöt. Ålands Redarföreningenin paikka hallituksessa mantereen varustamojen edustajan ohella oli perusteltu, sillä maakunnan varustamoiden alukset käsittivät vielä 1950-luvun alussa neljäsosan maan tonnistosta. Eläketurva-asiaa oli alettu omaehtoisesti virittelemään myös Ahvenanmaalla, missä oli vuodesta 1953 toiminut oma Ålands pensionkassa. Silloinen Ålands Redarföreningenin asiamies, merenkulkuneuvos Stig Lundqvist, valittiin ensimmäiseen Merimieseläkekassan hallitukseen, missä tehtävässä hän matkasi Ahvenanmaan ja Helsingin väliä jopa neljällä vuosikymmenellä päättäen urakkansa vasta 1991.

Merimieseläkekassan toiminta perustui alusta asti työntekijöiden ja työnantajien suorittamien vuotuisten neljän prosentin maksujen rahastoinnille. Valtion maksamaa osuutta, joka käsitti tuloista kolmasosan, ei rahastoitu ja se maksettiinkin vasta kun eläke tuli maksettavaksi. Vastaavaa valtion osuutta eläkkeiden rahoitukseen ei ole Kansaneläkettä ja Merimieseläkettä lukuun ottamatta kuin Julkisten alojen eläkelain piiriin kuuluvilla. Merimieseläkelain voimaantuloa tasan kolme kuukautta aiemmin tasavallan presidenttinä aloittanut Urho Kekkonen tiettävästi kritisoi voimakkaasti moista erityiskohtelua. Sille oli kuitenkin painavat perusteet. Osallistumalla merimiesten eläkkeiden rahoittamiseen valtio hyvitti sitä, että kotimaasta paljon poissa olevat merimiehet jäivät monin tavoin osattomiksi yhteiskunnan julkisista palveluista. Eläkemenoihin osallistumalla valtio myös tuki epäsuorasti koko merenkulkualaa, joka lain voimaantulon aikaan vastasi ulkomaankuljetuksista 80 prosenttisesti.

Rahastoitua osuutta käytettiin vakuutetuille tarkoitettuihin opintolainoihin, asuntotuotantoon sekä varustamojen aluslainoihin. Telakoille olikin sotakorvaustöiden päätyttyä tarvetta saada eloa, sillä suomalaisen kauppalaivaston kehitys jäi koko ajan jälkeen kansainvälisestä vauhdista. Yli-ikäistä aluskantaa edusti jopa 58 prosenttia tonnistosta, kun se muualla Pohjoismaissa oli korkeintaan 20 prosenttia. Myös kustannustehokkuus kärsi, sillä suomalainen merenkulku maksoi. Siinä missä ruotsalainen varustaja teetti merimatkan keskimäärin 1,1 miljoonalla silloisella markalla eläkekuluineen, suomalaiselta kului siihen noin 1,3 miljoonaa markkaa. Vuoteen 1968 mennessä Merimieseläkekassa oli välillisesti myötävaikuttanut 800 työpaikan syntyyn joka vuosi sen lainoittamien alusten valmistuessa.

Merimieseläketurva mukautuu muuttuvaan merityöhön

Lain voimaantuloa edeltävänä keväänä työmarkkinoiden kuumin tapaus oli maaliskuinen 19 päivän yleislakko. Yli puoli miljoonaa työntekijää vaati työnseisauksella palkankorotuksia, mutta laivaliikenteen kannalta se osui muutoinkin hiljaiseen kauteen. Etenkin vientiliikenne oli Itämeren jäätymisen vuoksi pysähdyksissä. Itämeren jäätilanne vaikutti sotien jälkeen yhä vähemmän talvimerenkulun mahdollisuuksiin ja siten myös työllisyystilanteisiin. Yhä useampi satama saattoi operoida talvisaikaan. Ensimmäiset valtion dieselmoottoriset jäänmurtajat, vuonna 1939 valmistunut Sisu ja 1954 valmistunut Voima, saivat 1950-1980-lukujen aikana lisävahvistusta yhteensä kymmenestä jäänmurtajaksi rakennetusta aluksesta. Ympärivuotinen pääsy kotimaahan ja kotimaasta pois, säännöllinen linjaliikenne sekä suuret lainsäädännölliset muutokset, vuoden 1976 merityöaikalaki ja vuoden 1984 merimiesten vuosilomalaki miehityssäädöksineen ja vuorottelujärjestelmineen muuttivat merkittävästi merimiehen toimenkuvaa ja oikeutta säännölliseen vapaa-aikaan niin laivalla kuin maissa.  

Merimieseläketurvan historian ensimmäiset vuosikymmenet olivat aikaa, jolloin rahtiliikenteen ohella myös matkustajaliikenne mullistui. 1960-luvulla autolautat tulivat jäädäkseen Ruotsin ja Saksan liikenteeseen. Samalla Suomen Höyrylaivaosakeyhtiön, Höyrylaivaosakeyhtiö Boren ja ruotsalaisen Svea-varustamon Yhteisliikennevarustamot-yhtiö sai seuraa useista kilpailevista varustamoista, ennen muuta useiden varustamoiden ja markkinointiyhtiöiden yhteenliittymästä perustetusta Rederi Ab Sallysta (Viking Line), Siljavarustamosta, jonka aluskanta sittemmin siirtyi Yhteisvarustamoille sekä Finnlinesista. Kylmän sodan päättyminen ja itäblokin maiden itsenäistyminen toi mukaan myös Tallinnan liikenteen, jossa merkittävimpänä suomalaisena varustamona toimi Eckerö Line (ent. Eesti Linjat).

Kohentuneista työskentelyolosuhteista huolimatta merenkulkualaa on aina leimannut paine saada riittävästi työvoimaa alalle. Kaikille pakollinen työeläke nähtiin keinona motivoida merenkulkijoita pysymään merityössä ja edistää heidän ammatissa kehittymistään esimerkiksi liikkumalla tehtävistä ja varustamoista toiseen. Tämä oli ideaali, mutta miten se onnistui käytännössä?

Kun Merimieseläkekassa oli ollut toiminnassa reilut kymmenen vuotta, sosiaalipolitiikan tutkijat selvittivät, miten järjestelmä oli lähtenyt käyntiin ja millaisena eri vakanssiluokissa työskentelevät kokivat eläketurvan ja ylipäätään koko toimenkuvansa. Tuolloin etenkin vanhuuseläkkeidenmaksu oli vasta varsinaisesti lähdössä käyntiin. 1960-luvulla keskimäärin 31 eläkevakuutettua vuodessa jäi viettämään ansaittuja eläkepäiviä. Ensimmäisen kymmenen toimintavuoden aikana kaikista myönnetyistä eläkkeistä vain 10% oli vanhuuseläkkeitä. Muutoin operoitiin perhe-eläkkeiden ja hautausavustusten parissa.

 

Kuvaaja: Merimieseläkekassa

Kuva 1: Merimieseläkekassassa vakuutettujen määrä oli suurimmillaan vuonna 1973, kun lähes 17 000 henkilöä oli MEL:n piirissä. 1970-luvun jälkeen jäsenten määrä alkoi laskea vakiintuen 1990-luvulla noin 10 000 asiakkaan tasolle. Vuonna 2008 oltiin tilanteessa, jossa eläkkeensaajien ja eläkevakuutettujen määrä oli yhtä suuri, noin 8500 henkilöä.  Väestön ikääntyminen näkyy siis myös merenkulussa. 2010-luvun taitteen jälkeen eläkeläisiä on ensimmäistä kertaa MEK:n historiassa ollut jatkuvasti enemmän kuin vakuutettuja, heidän määränsä liikkuessa tällä hetkellä hieman alle 8000 henkilössä (2014).

 

Siihen nähden, miten paljon vanha pensionilaitos ja Merimieseläkelain valmistelu olivat aikanaan herättäneet vastustusta eläkemaksujen kalleuden takia, on mielenkiintoista, että 1960-luvun merimiehet eivät valittaneet eläkemaksujen lyhentämistä palkasta tai kaivanneet eläkemaksujen pienennystä. Eläkkeen tarkoitus oli sisäistetty ja eläkemaksujen ja palkkatason suhdetta pidettiin kohtuullisena. Tyytymättömyyttä herätti lähinnä eläkeikä. Työntekijät itse näkivät sopivan eläkeiän koittavan noin 55 ikävuoden tuntumassa.

Toisaalta eläkejärjestelmän tavoite työurien pidentämisestä osoittautui toiminnan ensimmäisen kymmenen vuoden jälkeen vielä osittain utopiaksi: kaikista merenkulkijoista vain neljäsosa aikoi olla merillä eläkeikään asti ja viidesosa arveli lopettavansa parin vuoden sisällä. Yli puolet Merimies-Unionin jäsenistä kuitenkin suunnitteli pysyvänsä laivatyössä useita vuosia. Niin päällystöön kuin miehistöönkin kuuluvat olivat lisäksi erittäin halukkaita kouluttautumaan lisää meriammattia varten, vaikka koulutuksen esteenä olivat usein taloudelliset seikat. Kyselytutkimuksissa havaittiinkin, että merenkulkijoiden suunnitelmat ja realiteetit olivat usein jyrkässä ristiriidassa. Monet toki opiskelivat työn ohessakin, esimerkiksi kirjeopiston kautta, mihin tarjoutui hyvin aikaa laivoilla vapaavuorojen aikana ja mihin tarkoitukseen Merimies-Unioni koulutti jäsenistöstään myös opintoneuvojia. Merimieseläkekassa tarttui jäsenistönsä tarpeeseen saada taloudellista tukea opiskeluun. 1970-luvulle tultaessa lähes 900 merenkulkijaa oli nostanut eläkekassasta opintolainaa.

Nuorison ja vanhojen merikarhujen ala

Merenkulkijoiden keski-ikä on historiassa aina ollut verrattain alhainen. Laivoilla on yleensä työskennellyt runsaasti eri-ikäisiä, mutta keski-ikää on vetänyt alaspäin se, että aloittelevat merenkävijät ovat olleet hyvin nuoria. Käytettiinhän merenkulussa ennen 1921 merimieslain ikärajoituksia suoranaista lapsityövoimaa. On mielenkiintoista, että työvoiman "nuorennusleikkaus" kuitenkin jatkui vielä toisen maailmansodan jälkeen. Merenkulkuhallituksen vuonna 1938 kokoaman merimiesrekisterin mukaan laivapäällystöstä alle 20-vuotiaita oli noin 15 prosenttia. Vuoden 1965 selvitysten mukaan heidän osuutensa oli noussut lähes 28 prosenttiin. Miehistön puolella jopa yli puolet työntekijöistä oli alle kolmikymppisiä.

Nuorukaisten ohella toinen ikäryhmä, jonka osuus kasvoi, olivat yli 40-vuotiaat ja etenkin yli 50-vuotiaat laivapäälliköt. 1930-luvun lopulla vain neljä kapteenia tai perämiestä sadasta oli yli 50-vuotiaita, mutta 1960-luvulla heitä oli jo 13 sadasta. Syytä tälle kehitykselle voi hakea eläketurvan kannustavasta vaikutuksesta, haluttomuudesta hakeutua korkeammalla iällä enää uusille aloille sekä toisaalta merenkulkualan kehittymisestä varteenotettavana elämänmittaisena urana. On mielenkiintoista, että eläkeikää lähestyvien merenkulkijoiden osuus kasvoi juuri 1960-luvulla, sillä muutoin suomalaisessa yhteiskunnassa oli tuolloin vähän vanhuksia. Väestö koostui pääosin lapsista, nuorista ja työikäisistä.

Hälyttävää 1960-luvun selvityksessä oli, että 20-40-vuotiaita laivapäälliköitä oli suomalaisten varustamojen palveluksessa yhä vähemmän. Toisaalta vakanssi ja työtehtävät näyttivät vaikuttavan hyvin paljon siihen, miten elämänmittaiseen merelliseen uraan suhtauduttiin. Merikapteeneista lähes puolet oli varmoja pysymisestään alalla eläkepäiviin asti, kun taas perämiehistä vain 17 prosenttia. Radiosähköttäjistä valtaosalla oli käsitys siitä, että heidän ammattitaidollaan olisi kysyntää myös maissa.

Keski-iässä olevien määrän lasku kertoi karua kieltä siitä, että moni vaihtoi meriammatin kuivan maan ammattiin juuri parhaassa työiässä, jolloin esimerkiksi perheen perustaminen ja mahdollinen oman asunnon hankinta olivat ajankohtaisia. Niin konepäällystön, laivapäällystön kuin radiosähköttäjienkin joukossa jopa 90 prosenttia näki merenkulun haitaksi sen, että työntekijä ei voinut elää kunnollista perhe-elämää. Vanhat sanonnat siitä, että merille meno takaa vapautta ja seikkaluja eivät tuntuneet olevan tutkimukseen osallistuneille merenkulkijoille syy hakeutua meriammattiin tai ainakaan sen ei koettu olevan olennainen osa heidän toimenkuvaansa. Ei mitään uutta auringon alla. Kun Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa vuonna 2014 tehtiin tutkimus tekijöistä, jotka vaikuttavat merenkulkijoiden ammatissa pysymiseen, työn ja perheen yhdistämisen hankaluudet nousivat yhä yhtenä ammatista työntävänä tekijänä esiin. Näin siitäkin huolimatta, että yhteydenpitomahdollisuudet ovat 2000-luvulla luonnollisesti kokonaan toiset, ja maapallon toisella puolella oleva isä tai äiti voi kasvattaa lapsiaan skypejen, wilmojen, snapchattien ja whatsappien kautta etänä.  

Kun 2010-lukua vertaa 1960-lukuun voi kuitenkin todeta, että juuri ne asiat ovat kehittyneet, joita pidetään meriammattien houkuttelevina tekijöinä: työskentely- ja asumisolosuhteet laivalla ovat työehtojen ja palkkauksen ohella parantuneet, hierarkian loiventuminen tekee työyhteisöstä parhaimmillaan kuin perheen, minkä ohella omaan ammatissa viihtymiseen vaikuttaa, että merenkulkualaa arvostetaan. Kokonaan menneisyyteen näyttää siirtyneen vielä joitakin vuosikymmeniä sitten viljelty stereotyyppinen käsitys merenkulkijoiden huonosta maineesta, mikä saattoi vaikeuttaa esimerkiksi töiden, lainojen tai asunnon saantia maissa. Löytyy 1960-luvun ja 2010-luvun selvityksistä erojakin. 1960-luvulla alkoholin ja tupakan tuontioikeuden saaminen turistien tuontioikeutta vastaavaksi nähtiin yhtä tärkeäksi merenkulkualaa koskevaksi kysymykseksi kuin sosiaalista turvaa tai työsuojelua koskevat kysymykset. Toisaalta merillä eristyksissä olo voi olla etukin: merille lähtö sulkee työntekijän erityiseen aikaulottuvuuteen, jossa arkirutiinit unohtuvat. Nykyään työelämä on monille pirstaleista, moneen suuntaan venymistä vaativaa ja töiden jatkuvuuden suhteen epävarmaa. Merenkulku tarjoaa siihen verrattuna ammatin, jossa urapolku on säilynyt edelleen melko selkeänä.

Asuntoja sinne missä merenkulkijat halusivat asua

Merimieseläkekassalla on alusta asti ollut opintolainojen ohella toinen vielä merkittävämpi tukimuoto, joka osaltaan pyrki tukemaan sitä, että merenkulkijalla voi samaan aikaan olla elämä maissa ja merillä: asuntotuotanto.

Sotien jälkeisessä Suomessa merimiehen tyypillinen kotipaikkakunta oli suuri tai keskikokoinen satamakaupunki, todennäköisimmin Helsinki, Turku, Kotka tai Maarianhamina. Niistäkin merimiehistä, jotka asuivat sisämaassa tai rannikolla maaseudulla, valtaosa halusi muuttaa kaupunkiin. Suomalaisen yhteiskunnan kaupungistuminen vaikutti suoraan merenkulkuun, sillä vielä 1900-luvun alussa merkittävä maaseutupaikkakuntien talonpoikaispurjehdus väistyi kokonaan uuden ajan tieltä.

Merenkulussa kaupungistuminen merkitsi sitä, että satamatoiminnot keskittyivät yhä harvemmille, hyvien rautatie- ja tieyhteyksien päässä oleville paikkakunnille. Toisen maailmansodan jälkeinen konttivallankumous muutti satamat muulta yhteiskunnalta suljetuiksi tuotantolaitoksiksi, joissa lastaaminen ja jatkokuljetus oli järkeistetty äärimmilleen siten, että alukset viipyivät satamassa mahdollisimman vähän aikaa. Satamat myös erikoistuivat eri kuljetuksiin ja linjoihin, mikä teki myös merenkulkijoiden toimenkuvasta yhä säännöllisempää ja ennakoitavampaa.

Suomalaisten merenkulkijoiden kotipaikka oli jo 1800-luvulla ollut useimmiten länsirannikolla, erityisesti vanhassa Turun ja Porin läänissä. 1960-luvulla Turun ja Porin lääniin sijoittui yhä suurin osa laivatyöstä toimeentulonsa saavista. Merenkulun painopiste oli kuitenkin 1900-luvun kuluessa siirtynyt Uudellemaalle ja menetetyn Viipurin läänin sijasta Kymen lääniin, käytännössä siis Helsinkiin ja Kotkaan. Ahvenanmaalaisten merenkulkijoiden osuus merityövoimasta oli itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä huomattava, siten, että sotia edeltävänä aikana koko maan merenkulkijoista yli 12 prosentilla oli osoite Ahvenanmaalla. 1960-luvulle tultaessa saarella asuvien merkitys merityövoiman osana pienentyi, mutta se pysyi edelleen koko väestöön suhteutettuna kaikkein merellisimpänä kolkkana Suomea.

Suuret kaupungit olivat muutenkin kasvukeskuksia ja asuntopula oli huomattava etenkin pääkaupunkiseudulla. Eri vakanssiryhmissä työskentelevistä merenkulkijoista yli puolella oli oma asunto-osake tai omakotitalo, mutta liikkuvan ammatin lieveilmiö, asunnottomuus ja kiinnittymättömyys millekään kotipaikkakunnalle, varjosti yhä alaa. Asunnottomia oli etenkin Merimies-Unionin jäsenistössä, joiden keskuudesta haastatelluista jopa 23 prosentille ainoa koti oli kulloisenakin työpaikkana oleva alus.

Merimieseläkekassan rakennuttamat asuintalot olivat pian näkyvä osa kaupunkiympäristöä etenkin Maarianhaminassa, missä vuoteen 1981 mennessä oli rakennettu viisi taloa käsittäen yhteensä 234 asuntoa. Vuoteen 1968 mennessä Merimieseläkekassa oli rakennuttanut 426 asuntoa.

60-vuotias eläkekassa satavuotiaassa Suomessa

Merimieseläkekassa juhli 60. toimintavuottaan viime vuonna. Niin pitkä aika merkitsee jo usean merenkulkijasukupolven vanhuuden turvaamista. Tällä hetkellä eläkettä nauttivat noin 8 000 kassan jäsentä ovat tehneet aktiiviuransa merillä 1960-1980-luvulla. Yhä harvempi jää eläkkeelle työkyvyttömyyden vuoksi. Kehitys on samanlainen myös muilla aloilla. Eläketurvakeskuksen mukaan vanhuuseläkkeet muodostavat nykyään 83 prosenttia työeläkkeistä ja Kelan maksamista eläkkeistä. Työurat ovat myös pidentyneet, mikä on luonnollisesti myös yleinen trendi koko yhteiskunnassa. Merimiesten tyypillinen eläkeikä on tällä hetkellä 63-68 vuotta. Historiallisesti katsoen on myös mielenkiintoista, mitä on tapahtunut merenkulkijoiden keski-iälle. Sekä miehistön että päällystön keski-ikä on nykyään noin 42 ikävuodessa. Miehistössä miesten ja naisten keski-ikä on lähes sama, mutta päällystön puolella ruorissa ovat nuoret naiset: naispuolisten laivapäälliköiden keski-ikä on 33,5 vuotta eli lähes kymmenen ikävuotta ryhmän keski-ikää alempi. Kun vielä ennen sotia naisia oli merenkulkijoista noin kahdeksan prosenttia, heidän osuutensa on viime vuosikymmeninä vakiintunut 30-40 prosenttiin työvoimasta.

Merenkulkijat, kuten muukin väestö, ovatkin siis nykyään terveempiä kuin koskaan. Elämäntavoissa on tapahtunut muutoksia. Esimerkiksi vielä 1999 merenkulkijoista 48 prosenttia tupakoi satunnaisesti tai säännöllisesti, oli tupakoitsijoita 2000-luvun alkupuolella enää 14 prosenttia. Paljon on silti vielä tehtävää erityisesti sairauspoissaoloja ehkäisevän ja työkykyä ylläpitävän toiminnan kannalta. Kahden vuoden välein suoritettavilla lääkärintarkastuksilla selvitetään laivatyössä olevien kykyä keskiraskaaksi määriteltyyn, tasapainoa ja kehonhallintaa vaativaan työhön. Henkisesti ja fyysisesti kuormittava toimenkuva vaikuttaa yhä siihen, että työkyvyttömyyseläkkeelle jääminen on merimiehillä- ja naisilla 1,6-2 kertaa ja kuolleisuus 1,3 kertaa yleisempää kuin muilla aloilla. Uusimmat selvitykset (Kuntoutussäätiö 2015) ovat johtaneet aivan uudenlaisiin hyvinvointipalveluihin, kuten Merimiespalvelun, Merimieseläkekassan ja Alandia Vakuutuksen yhteinen terveydenedistämisohjelma ForMareen ja Merimieseläkekassan käynnistämiin suunnitelmiin merenkulkijoiden omasta työterveydenhuollosta. Merenkulkijoiden hyvinvoinnin historiaa tullaan siis kirjoittamaan tulevaisuudessakin.

Kirjallisuutta:

Brunila, Mikael, Näin luotiin Merimieseläkekassa eli kertomus Suomen ensimmäisen työeläkelaitoksen synnystä. Merimieseläkekassan julkaisuja VIII. Helsinki: Merimieseläkekassa 1978.

Haavisto, S.; Kallunki, V.; Kirvesniemi, T.; Korpivaara, L.; Lehtonen, O., Oravasaari, T.; Pekkola, J.: Stay onboard: Suomalaisten merenkulkijoiden pysyminen ja lähteminen merityössä. Kotka: Kymenlaakson ammattikorkeakoulu 2014.

Lampikoski, Kai: Merimieseläkejärjestelmä merenkulkijain kokemana. Helsinki: Merimieseläkekassa 1968.

Kuntoutussäätiö: Merenkulkijoiden työkyvyttömyys ja kuolleisuus. Loppuraportti 2015. http://www.merimieselakekassa.fi/fi/tyohyvinvointijakuntoutus/tutkimuksia/Documents/Loppuraportti%20Merenkulkijoiden%20ty%C3%B6kyvytt%C3%B6myys%20ja%20kuolleisuus%2022102015.pdf

Turkka, Jaakko: Merenkulkijain vanhuudenturva. Helsinki: Merimieseläkekassa 1966.

SÄHKÖINEN ASIOINTI

Merenkulkijat

Loki-palvelu>

Varustamot

Ankkuri-palvelu>

Hallinto

Extranet >