Anne Ala-Pölläsen tie vei meren äärelle – ja lopulta takaisin kotiin

Jos Anne Ala-Pölläseltä olisi nuorena kysynyt, tuleeko hänestä vielä merihistorian asiantuntija, vastaus tuskin olisi ollut myöntävä. Kokkolassa syntynyt mutta pitkälti Jyväskylässä kasvanut ja opiskellut Ala-Pöllänen kuvailee itseään taustaltaan enemmänkin maakravuksi.

Ensimmäiseltä koulutukseltaan hän on tekstiilisuunnittelija. Opinnoissa vastaan tullut kansatiede alkoi kuitenkin kiinnostaa. Erityisesti Annea kiehtoi ihmisten tavallinen elämä.

– Minusta ei tullut historioitsijaa vaan kansatieteilijä varmaan sen takia, että minua on aina kiinnostanut ennen kaikkea ihmisen elämä ja tavallinen arki.

Sama näkökulma on seurannut häntä myöhemmin merihistorian tutkimukseen. Suurten historiallisten tapahtumien sijaan katse kääntyy helposti ihmisiin: siihen, miten merenkulkijat, telakkatyöläiset tai laivanrakentajat ovat tehneet työnsä ja eläneet arkeaan. Myöhemmin hän väitteli Helsingin yliopistossa merenkulkijoiden arjesta. Kansatieteestä puolestaan tuli etnologiaa – ja Ala-Pölläsestä, kuten hän itse asian ilmaisee, merietnologi.

Mutta ennen tutkijanuraa tarvittiin meri.

Syvään päätyyn Välimerellä

Kun maisterinopinnot olivat jo loppusuoralla, Anne lähti Aurinkomatkojen opaskurssille. Kurssilla hän tapasi silloisen avopuolisonsa, joka purjehti. Pian edessä oli matka, joka muutti paljon. Puoliso oli hankkinut ystävänsä kanssa purjeveneen Gibraltarilta, ja vene piti tuoda Suomeen. Ala-Pöllänen liittyi matkaan Barcelonassa.

Vuosi oli 1990. Kännyköitä ei ollut. Anne matkusti Suomesta junalla kohti Välimerta tietämättä tarkalleen edes sitä, missä vene ja miehistö olivat. Pariisissa odotti lopulta viesti: tule Barcelonaan, vene on marinassa Santa Marian edessä. Yksi ongelma oli.

– Tiesin kyllä, mikä Santa Maria on, Kolumbuksen aluksen replika. Mutta en tiennyt, mikä on ”marina”. Luulin, että se on joku satamakapakka.

Vene löytyi siitä huolimatta. Niin alkoi Ala-Pölläsen purjehdusura – ilman, että hän oli koskaan aikaisemmin astunut purjeveneeseen.

Kolmas purjehduspäivä toi vastaan myrskyn, jota hän kuvailee edelleen elämänsä pahimmaksi. Vene yritti edetä kovassa vastatuulessa, kunnes oli pakko kääntyä takaisin.

– Minun pelastukseni oli varmaan se, etten tiennyt, kuinka pulassa olimme, ja ilman pelastusliivejä.

Oppia tuli nopeasti. Välimerellä ja myöhemmin Itämerellä vietetyt vuodet synnyttivät myös kysymyksiä. Kun Anne opetteli navigoimaan Suomen saaristossa ja kävi saaristo- ja rannikkolaivurikurssit, hän alkoi ihmetellä, kuinka täällä oli ylipäätään osattu kulkea ennen nykyisiä navigointivälineitä ja turvalaitteita.

Miten merellä selvittiin vuosisatoja sitten?

Siitä kysymyksestä alkoi kasvaa ammatillinen kiinnostus merihistoriaan.

Melkein kuva-arkistoon – sattumalta Merimuseoon

1990-luvun lama toi Ala-Pölläsen puolisoineen matkaopastöistä takaisin marraskuiseen Helsinkiin. Anne valmistui maisteriksi ja haki töihin Museoviraston kuva-arkistoon, olihan hän aina harrastanut valokuvausta.

Paikka oli käytännössä jo sovittu, kun suunnitelma yllättäen muuttui. Hänelle ehdotettiinkin paluuta Museoviraston keruuarkistoon, jossa hän oli aikaisemmin harjoittelijana luetteloinut valtavaa naisten sota-ajan työtä käsittelevää muistitietoaineistoa. Ajatus ei innostanut.

Kotona Anne puolisoineen ottivat puhelinluettelon esiin ja alkoivat käydä Museoviraston organisaatiota läpi. Minne muualle voisi soittaa? Merimuseoon? Anne soitti sinne torstaina. Johtaja pyysi käymään perjantaina. Maanantaina hän aloitti työt Suomen merimuseossa.

– Tämä on minun tarinani siitä, miten minusta tuli merihistorioitsija.

Merimuseossa vierähti kolme ja puoli vuotta tutkijana. Purjehduksessa syntyneistä kysymyksistä oli nyt hyötyä. Hän perehtyi muun muassa luotsauksen historiaan ja oli mukana tekemässä Suomen majakka- ja luotsilaitoksen 300-vuotisnäyttelyä. Samalla hän täydensi osaamistaan merihistorian opinnoilla.

Merimuseosta tie vei Helsingin yliopistoon. Anne valittiin merihistorian amanuenssin tehtävä, ja yliopistolla hän työskenteli merihistorian ja myöhemmin myös museologian parissa lähes kaksi vuosikymmentä. Hän opetti, tutki ja dokumentoi opiskelijoiden kanssa muun muassa telakkateollisuutta, laivanrakennusta ja purjehduskulttuuria.

Kaiken keskellä säilyi sama kiinnostus ihmiseen ja arkiseen työhön.

Välillä kukkien ja varainhankinnan pariin

Työura ei kuitenkaan edennyt suorana viivana. Helsingin yliopiston yt-neuvottelut ja hallinnon uudistus vuonna 2016 veivät merihistorian amanuenssin tehtävän. Anne Ala-Pöllänen siirtyi yliopistolla varainhankintaan.

Vuosien mittaan työkuorma kasvoi liian suureksi. Hengähdystauoksi tuli floristiikan opiskelu – tavallaan paluu siihen luovaan tekemiseen, joka oli ollut mukana elämässä tekstiilisuunnittelijan ajoista lähtien.

Kädentaidot ja värit ovat Annelle edelleen tärkeitä. Hän on ommellut ja neulonut vaatteita, tehnyt tekstiilejä ja rakentanut kerran jopa kattokruunun piikkilangasta.

Floristiikastakaan ei lopulta tullut uutta pääuraa. Sen sijaan hän päätyi Pidä Saaristo Siistinä ry varainhankintaan. Siinä yhdistyivät yliopistolla hankittu varainhankintaosaaminen ja vuosikymmenten aikana kertynyt veneilyn tuntemus.

Hän tiesi, mitä veneilijät tarvitsevat, mikä on septitankki ja millaisia palveluja retkisatamissa kaivataan. Työn kohde oli konkreettinen ja itselle läheinen. Paikkakaan ei ollut avoimessa haussa. Anne otti itse yhteyttä ja kysyi, tarvittaisiinko häntä.

Kokemus vahvisti ajatusta, jota hän mielellään välittää muillekin.

– Aina kannattaa osoittaa kiinnostuksensa. Aina voi soittaa ja kysyä.

Ympyrä sulkeutui Kotkassa

Kun Anne Ala-Pöllänen muutti puolisonsa Harrin kanssa puolitoista vuotta sitten Loviisaan, Suomen merimuseossa Kotkassa tuli intendentin paikka avoimeksi.

Hän haki.

– Kyllä siinä oli sellainen kotiinpaluun tunne. Merimuseosta minä kuitenkin aikanaan lähdin akateemiselle uralle.

Vaikka vuosikymmeniä oli kulunut, museo ei ollut muuttunut vieraaksi. Yliopistovuosina Anne oli tehnyt paljon yhteistyötä Merimuseon kanssa ja seurannut sen toimintaa. Nyt työpaikka vain sijaitsi Hylkysaaren sijaan Kotkan Merikeskus Vellamossa.

Nykyisessä tehtävässä Anne Ala-Pölläsen työstä suuri osa on esihenkilötyötä ja museon arjen johtamista. Suomen merimuseo on osa Suomen kansallismuseota, ja Vellamossa se toimii tiiviissä yhteistyössä Kymenlaakson museon kanssa. Hänen vastuullaan on huolehtia siitä, että kokonaisuus toimii niin henkilökunnan, museoalusten, muiden kohteiden kuin asiakkaidenkin näkökulmasta.

Samalla hänen pitkä merihistorian asiantuntemuksensa tuo tehtävään oman ulottuvuutensa. Kaksikymmentä vuotta merihistoriaa opettaneena hän tuntee museon substanssin perusteellisesti ja osallistuu myös näyttelysisältöjen kehittämiseen.

Kotka sopii merihistorioitsijan työpaikaksi hyvin. Kaupungin historia on sidoksissa mereen ja satamaan, ja Vellamossa paikallinen ja valtakunnallinen näkökulma kohtaavat. Suomen merimuseo on valtakunnallinen museo, mutta samalla se on osa Kotkan ja koko Kymenlaakson merellistä ympäristöä.

Anne näkee Suomen rannikon merimuseot eräänlaisena helmiketjuna. Turun, Rauman ja Ahvenanmaan suurten merimuseoiden lisäksi rannikkoa reunustavat monet pienemmät museot ja merihistorialliset yhdistykset. Yhteistyötä tehdään myös kansainvälisesti, erityisesti Itämeren piirissä.

Kaiken jälkeen oma paikka tuntuu löytyneen uudelleen sieltä, mistä varsinainen ura merihistorian parissa aikanaan alkoi.

Anne sanoo kokeilleensa elämässään monenlaista ja huomanneensa, että monessa pärjää, kun jaksaa yrittää. Silti tutun asian äärelle palaamisessa on jotain erityistä.

– On ihanaa, kun asia on tuttu. Kaikessa ei tarvitse lähteä nollasta.

Ehkä juuri siksi Kotkassa sulkeutuu yksi ympyrä. Nuori tekstiilisuunnittelija kiinnostui ihmisten arjesta. Purjehtija alkoi ihmetellä, miten ennen osattiin kulkea merellä. Tutkijasta tuli merihistorian opettaja, ja välillä tie vei kokonaan muualle.

Nyt Anne Ala-Pöllänen on jälleen Merimuseossa.

Tällä kertaa yli-intendenttinä.