Ensiksi lainoja, asuntoja ja etujen vankentamista – Merimieseläkekassan oppivuodet
Merimieseläkekassan (MEK) hallitus järjestäytyi ensimmäisen kerran tammikuussa 1956 jo ennen merimieseläkelain (MEL) vahvistamista. Valmistelijoista tuli välittömästi toimeenpanijoita. Tämä saattoi olla jopa välttämätöntä, sillä kassalle ei ollut saatavissa valmiita toimintamalleja eikä kokenutta työvoimaa.
Vastuut ja työurat kestävät kauan
Lain tekninen isä Teivo Pentikäinen, tuolloin sosiaaliministeriön vakuutusosaston päällikkö, toimi hallituksen puheenjohtaja vuoteen 1962. Merenkulkijoita valmistelussa edustanut Merimiesunionin legendaarinen puheenjohtaja Niilo Wälläri vaikutti hallituksessa kuolemaansa 1967 asti. Laivanvarustajien MEL-komiteajäsen Mikko Mannio kuului hallitukseen vuosia. Lopulta myös komitean sihteeri, Erkki Mäkelä, oli kassan toimitusjohtajana pitkään 70-luvun puolivälistä alkaen.
Vaikka Merimieseläkekassa on nimeltään kovin maskuliininen, merimiehen paras turva on vanhastaan ollut nainen. Lain läpimenoon vaikuttanut ministeri Tyyne Leivo-Larsson johti vuosia ylintä päättävää elintä, merimieseläkekassan valtuuskuntaa.
Kassan asiamieheksi eli johtajaksi valittiin hallituksen puheenjohtaja Pentikäisen suosituksesta lakimies Jaakko Oravisto Liikennevakuutusyhdistyksestä helmikuussa 1956. Lisäksi kassalle tarvittiin sihteeri ja myös asiantuntijalääkäri arvioimaan työkyvyttömyyttä. Toimessa aloittivat 5.4.1956 varanotaari Anja Tirri ja lääketieteen lisensiaatti Henrik Rinne. Ensimmäisten työntekijöiden työsuhteista MEK:iin tuli vuosikymmenten mittaisia, mikä perinne on jatkunut.
Sosiaaliministeriön nurkista omaan kotiin
Aluksi kassa toimi sosiaaliministeriön vakuutusosastolla, kunnes silloiset kolme työntekijää saivat omat tilat. Rahaa kassan toimintaan oli vakuutusmaksuista tulossa aikaisintaan vasta useiden kuukausien kuluttua. Alkupääoma toimintaan saatiin lakkautetun merimiesten avustusrahaston viidestä miljoonasta markasta (huom. vanhoja markkoja).
Radio oli tuolloin ainoa mahdollisuus tavoittaa asiakkaat, jotka saattoivat purjehtia kaukana kotimaasta. Asiamies Oravisto piti ennen lain voimaantuloa toukokuussa 1956 Yleisradion merimiesohjelmassa uutta eläkettä koskevan esitelmän suomeksi ja ruotsiksi.
Tiedotus oli toiminut ja eläkemaksulomakkeet menneet varustamoihin, sillä 1957 todettiin, että ”kotimainen tonnisto kuului kassan toimintapiiriin”. Maksu pysytteli kauan, 70-luvun puoliväliin, merenkulkijoiden ja varustajien puolittamassa yhteensä 8 prosentissa palkoista. Valtio maksoi eläkkeistä kolmanneksen, ja johti puhetta MEK:n hallintoelimissä.
Sijoituksilla rakennetaan laivoja ja asuntoja
Vakuuttamista ja eläke-etuja yksityiskohtaisesti ohjaava merimieseläkelaki tarjosi vain yleispiirteet maksuista kertyvien varojen sijoittamiseksi. Ne oli suunnattava ”kauppalaivaston ja -merenkulun kehittämistä palveleviin tarkoituksiin”. Laki tarjosi kassalle myös mahdollisuuden omistaa osakkeita asunto- ja kiinteistöyhtiöissä.
Kassa teki suuntaviivat sijoituksilleen eli nykykielellä sijoitusstrategian. Tuottojen ohella oli tärkeä tukea merialan toimintakykyä alusluotoilla ja alan työntekijöitä vuokra-asunnoilla. Kun Suomessa oli pulaa pääomista ja asunnoista, kassan lainat ja rahoitus toivat tähän tervetullutta vetoapua. MEK mielellään muistutti, että ”sen lainoilla oli vuosittain myötävaikutettu 500 työpaikan luomiseen tai ylläpitämiseen Suomen kauppalaivastossa”
Elokuussa 1956 ensimmäisten vakuutusmaksujen tultua alettiin neuvotella Sosiaalisen asuntotuotanto SATOn kanssa Arava-asuintalon rakentamisesta Helsingin Pohjois-Haagaan. Kassan asuntotuotanto jatkoi kasvuaan. Silti vielä 60-luvun alussa MEK:n selvityksen mukaan, joka viides merimies, myös eläkeläisistä, oli maissa ollessaan asunnoton. Vanhainkodin tai palvelutalon perustamista jollekin rannikkopaikkakunnalle tutkittiin jo 1960 alkaen.
Omintakeinen toimiala ja kassan sijoitustoiminta vaativat avartamaan myös toimihenkilöiden tehtäviä. Asiamies Oravisto perehtyi merenkulkijoiden työoloihin parin viikon matkalla rahtilaivalla 1959 ja alkoi toimia kassan kiinteistöyhtiöiden isännöitsijänä sekä ”rouva Tirri kirjanpitäjänä”.
Taudit paranevat – edut monipuolistuvat
Kuudessa vuodessa 1962 mennessä eläkkeensaajien oli 321, ja vakuutettuja runsas 14 000. Lääketieteen kehittymisen ansiosta pahimmasta työkyvyttömyyden aiheuttajasta, tuberkuloosista parannuttiin. Eläkemenot pysyivät kohtuullisina.
Kassan varallisuus kehittyi suotuisasti ja perhe-eläke lisättiin mukaan eläke-etuihin 1961. Tätä oli alun perin oli suunniteltu, mutta rahoituksen riittävyydestä ei oltu silloin varmoja. Perhe-eläke ei kuulunut työ- eikä kansaeläkkeen etuuksiin kuin vasta 60-luvun lopulla, joten ajankohtaansa nähden oli kyse edistyksellisestä etuudesta.
Samana vuonna 1961 alettiin myöntää lainoja opiskeluun merenkulkuoppilaitoksissa. Kassa tuki läpikulkuammatin kehittymistä arvostetuksi ammatilliseksi työksi.
Kahdenkerroksen väkeä eläkkeissä
Aivan kaikki ei mennyt kuin menestystarinassa. Alkuperäinen MEL tuotti varsin hyvän turvan niille, jotka olivat tehneet pitkän ja yhtäjaksoisen uran Suomen kansainvälisessä merenkulussa. Tiukkojen ehtojen ja karenssien takia valtaosa alkuvuosien eläkepäätöksistä oli hylkäyksiä tai pienehköjä eläkkeiden kertasuorituksia. Tuolloisen MEL:n heikkous oli vakuutetulle tärkeä kertymän koskemattomuus.
Naisista tuli väliinputoajia, vaikka heitä oli yhä enemmän matkustajaliikenteen kasvaessa. Työansioittensa ja miehiä lyhyemmän palveluaikansa takia naisten eläkkeet jäivät murto-osaan miesten eläkkeistä, yleensä jopa pienemmiksi kuin leskeneläkkeet. Naisten eläköityivät keskimäärin vuosia myöhemmin kuin miehet. Toki muutenkin alkuvuosina eläkkeen määrää usein parannettiin lykkäämällä ja keskimäärin palvelusta jatkettiin yli miehistön 60 ja päällystön 65 vuoden.
Yleiset työeläkelait haastavat
Vuodesta 1962 Merimieseläkekassa ei enää ollut ainoa yksityisen työeläketurvan toimija. Tuolloin voimaan astuneet TEL ja LEL toivat valtaosan yksityisistä palkansaajista työeläkkeen piiriin. Sisävesiliikenteessä toimivat, jotka oli rajattu MEL:n ulkopuolelle, sisällytettiin lyhytaikaisten työsuhteiden eläkelakiin (LEL).
MEK-valtuuskunnassa käytiin 1960 keskustelua alan tyypillisistä tilapäisen työttömyyden ja opiskelun ajanjaksoista. Ne rajasivat eläkettä parhaimmillaan vain omia maksuja vastaavaan määrään. Laajemmin ajatukset alkoivat vaikuttaa vasta 1960-luvun lopulla.
