Merentutkimusta ja seurantaa
Runsaat sinileväkukinnat eivät ole tuore havainto Itämerellä. Vuonna 1884 Itämerellä vieraillut, merentutkimukseen hurahtanut Monacon prinssi Albert I kuvaa valtavaa sinileväkukintaa Itämerellä. Tuohon aikaan Itämeri oli kuitenkin hyvin vähäravinteinen ja kirkasvetinen. Englantilainen meriupseeri kertoo nähneensä lentokoneesta sukellusveneet yli 20 metrin syvyydessä Suomenlahdella vuonna 1916.
Mikä sitten on muuttunut, mitä ja miten me sitä tiedämme? Itämeren ravinnekuormitus on kasvanut rajusti ihmisen toiminnan seurauksena. Itämeren vedenvaihto on rajoittunut. Runsaan makean veden virtaaman vuoksi vesi on voimakkaasti kerrostunut, mikä vaikeuttaa veden kiertoa. Syvänteisiin päätyvän eloperäisen aineksen hajottaminen kuluttaa hapen, jota tulee lisää vain suolapulssien tuomana. Itämeren vedenvaihtoa säätelee ilmasto, jonka muutosten seurauksena suolapulssit ovat harventuneet 1950-luvulta alkaen. Hapettomilla pohjilta fosfori vapautuu, mahdollistaen sinileväkukinnat ja kiihdyttäen rehevöitymistä. Tämä on sisäisen kuormituksen noidankehä.
Me tiedämme tämän merentutkimuksen ja Itämeren tilan seurannan ansiosta. Seuranta toteutuu eri tavoin, mutta sen keskeisenä tekijänä on tutkimusaluksilla tehtävät seurantamatkat. Ne tehdään samoihin aikoihin vuodesta, niillä käydään samoilla asemilla, mitataan samoja asioita: meriveden lämpötilaa, suolaisuutta ja virtauksia, happi- ja ravinnepitoisuuksia, haitallisia aineita ja happamoitumista, sekä tutkitaan meren eliöstön koostumusta ja runsautta koko vesipatsaan syvyydeltä. Tutkimuksissa saatujen uusien tietojen avulla seurantaa kehitetään koko ajan. Kertyneen seuranta-aineiston avulla meillä on varsin hyvä kuva meremme tilasta eri aikoina. Aineisto antaa meille myös mahdollisuuden aikamatkailuun: Jos meressä alkaa tapahtua jotain outoa, pääsemme ajassa taaksepäin, ja voimme ymmärtää milloin ja miksi muutos alkoi.
Merentutkimus on teknologiaintensiivistä. Automatisoituja järjestelmiä ja kaukokartoitusta hyödynnetään tehokkaasti. Ne eivät kuitenkaan korvaa tutkimusalusta, jolla pääsee kaikkialle tarvittaessa, ja tavoitetaan kaikki vesikerrokset. Automatisoidut laitteet, poijut ja ankkuroinnit pitää myös asentaa, huoltaa ja nostaa pois. Tämäkin työ onnistuu parhaiten tutkimusaluksella.
Tätä kirjoittaessani Aranda on töissä Suomenlahdella seurantamatkalla. Matkanjohtaja, tutkimusprofessori Maiju Lehtiniemi kertoo tämän hetken tilanteesta:
”Itäisellä Suomanlahdella pohjallakaan ei ole täysin hapetonta. Viron rannikon syvemmillä asemilla ja keskellä lahtea vesi on hapetonta suolaisuuden harppauskerroksen alla. Ravinteita on siellä runsaasti, mutta ei huippulukemia. Keskisellä Suomenlahdella mittasimme kaikkien aikojen huippurikkivedyt pohjalta. Sen sijaan Suomenlahden suun syvä asema LL12 ei ollut täysin hapeton! Sinilevän pintakukintoja ei esiinny enää missään. Näkösyvyys tosin ollut huonoin ikinä, koko Suomenlahdella alle kolmesta neljään metriin. Nyt selvitetään mistä tämä johtuu.”
Merentutkimus on kallista. Tässä onkin merentutkimuksen ja -seurannan ongelman ydin: kaikki haluaisivat tuotetun tiedon, mutta kukaan ei haluaisi siitä maksaa. Samaan aikaan meri ei odota: ilmasto muuttuu, rehevöityminen on edelleen ongelma, samoin vieraslajit, mikromuovit, ja vielä tuntemattomat uhat. Jotta osaamme toimia ajoissa ja oikein, tarvitsemme merentutkimuksemme ja meren tilan seurantamme. Aivan kuten tarvitsemme merenkulkumme. Suomi on saari, tänä päivänä enemmän kuin pitkään aikaan.
