Merimieshuone ja Pensionilaitos – eläketurva ennen nykyistä Merimieseläkekassaa

Merenkulkijat olivat ensimmäiset palkkatyöntekijät, jolle Ruotsin kruunu määräsi eläkettä 1748. Tuolloin perustetun merimieshuoneen päätarkoituksena oli varmistaa työvoiman saanti kauppalaivoille. Silti toiminnassa on yllättäviä samankaltaisuuksia nykyeläkkeisiin. Lakisääteistä, mutta vapaaehtoista merimiesten eläkelaitosta 1880 - 1936 heikensi jäsenistön vähyys.

Avunsaajat merimieshuoneen valvonnassa

Ruotsin kauppamerenkulkua hallitsivat pitkään ulkomaiset varustajat. Suurvalta-ajan päätyttyä 1721 kruunu tuki omaa laivastoa. Rahtia vierailla aluksilla rajoitettiin monilla säädöksillä, joista 1724 tuoteplakaatti oli tärkein. Samoihin aikoihin merenkulkijat alkoivat järjestää turvaansa merimieskirstulla eli avustuskassalla. Sen toiminta lopetettiin ja varat takavarikoitiin merimieshuoneelle.

Merenkulkua valvova ja sääntelevä kruunu valvoi ja pyrki varmistamaan laivoille pysyvän ammattitaitoisen työvoiman. Jokaisen merenkulkijan oli laivaan pestautuakseen rekisteröidyttävä satamakaupungin merimieshuoneeseen. Se järjesti merenkulkijaväestölle turvaa ja eläkettä, jolla pyrittiin sitouttamaan etenkin miehistöä laivoille.

Avustusta myönnettiin työkyvyttömille merimiehille ja heidän leskilleen ja orvoilleen. Varsinaista vanhuuseläkettä ei vielä tunnettu. Anojalta voitiin vaatia selvitykset taloudellisesta ja terveydellisestä tilastaan. Aikansa B-lausunto siis.

Eläkepäätöksen ehtoihin oli vielä kirjattu kohta ”…niin kauan kuin hän elää, on puutteessa ja hyvin käyttäytyy”. Edut olivat siten sidoksissa aikakautensa moraaliin ja lakkautettavissa. Avustusta saatettiin kuitenkin myöntää ”säälittävissä tapauksissa”, vaikka ehdot eivät olisi täyttyneetkään.

Merimieshuonetta hallinnoivat varustajat ja laivurit ulkomaankaupan ja merenkulun tapulikaupungeissa. Avustukset ja kulut rahoitettiin pääosin merimiesten ja varustajien maksuista, kolehtivaroista, lahjoituksin ja kertyneestä varallisuudesta myönnettyjen lainojen koroista. Rakenne oli pitkälti sama kuin 1956 merimieseläkkeessä, ilman valtiota.

Yhteensovitusta ja aikakautensa indeksejä

Hajallaan valtakunnan tapulikaupungeissa toimivilla merimieshuoneilla oli turvajärjestelmää muistuttavia piirteitä. Eläkettä saatettiin rajata, jos anoja sai jo eläkettä joltain muulta merimieshuoneelta, joten järjestelmään kuului nykykielellä eläkkeiden yhteensovitus.

Merimieshuone järjesti hoivaa myös ruotuhoidon tavoin. Silloin korvaussumma sidottiin elintarvikkeiden hintatasoon takaamalla esimerkiksi neljä tynnyriä ruista vuodessa. Kun ruistynnyreiden hinta oli maksettava kunakin vuonna vallitsevan markkinahinnan mukaan, voi tätä kutsua omanlaiseksi indeksiturvaksi.

Sääty-yhteiskunnassa jokaisella oli oltava isäntä eli suojelija. Merimiesväestölle sellaisena toimi merimieshuone, joka esimerkiksi toimi merimiehen pestin aikana virallisessa vastuussa perheestä. Tiukoista ehdoista ja niukkuudestaan huolimatta merimieshuoneen avustuksilla ja eläkkeillä oli merenkulkijoille, ja heidän perheilleen paljon sosiaalista merkitystä.

Merimieshuone ja merimiehet juuttuvat karille

Raumalla tunnettu sanonta ”Enne helvetist vaeva loppu ko laevast tyä”, kertoo, miten merielinkeino kasvoi 1700-1800-luvuilla, ja mihin menestys perustui. Perifeerinen provinssi, Suomi, vedettiin mukaan maailmankaupan kasvuun. Tervaa, pikeä ja puuta vietiin väestöön suhteutettuna maailman viidenneksi suurimmalla purjelaivastolla, jonka kukoistus perustui mataliin työvoimakustannuksiin.

Merihistorioitsija Yrjö Kaukiainen on verrannut miehistön asemaa mukavuuslippujen väkeen, vaikka oman maan aluksilla seilattiinkin. Lisäksi ankara ja ajoittain epäinhimillinen kuri hankaloitti suomalaisen merenkulkijan elämää usein vuosiksi venyvillä purjehduksilla. Enimmillään 1875 Suomen laivastossa toimi 10 000 miestä 1 400 laivalla.

Tuossa vaiheessa merimieshuoneiden turva oli etääntynyt suomalaisten merimiesten todellisuudesta. Joka viides merimies karkasi kesken laivapestinsä. Suomalaisia merimiehiä oli lopulta enemmän ulkomaisilla laivoilla. Kuolleisuus laivoissa oli kaksinkertainen, jos sitä verrattiin vastaavaan väestöryhmään maissa.

Ulkomailla karanneiden merimiesten perheet kävivät käräjiä heille kuuluvista merimieshuoneen eduista, vaikka olivat syyttömiä perheenelättäjän toimintaan. Naisten itsepintaisuus muutti avustusten ehtoja.

Etelä-Pohjanmaan rannikkoseudulla tiedetään äidin varoittaneen 1877 merille haluavaa poikaansa: ”Sinusta tulee siinä tapauksessa vanha merimies ja uusi kerjäläinen. Sellaisia minun veljistänikin on tullut”. Avustettavien määrä kasvoi hyvistä purjehdusvuosista huolimatta: merimiesten leskiä ja karanneiden vaimoja tuli koko ajan lisää, samoin sairaita ja vanhuudenheikkoja merimiehiä. Merimieshuoneen voimavarat kuitenkin kaventuivat.

Vapaaehtoinen eläkelaitos vailla vetovoimaa

Kun elinkeinoelämän toiminnan ja työvoiman liikkumisen säädökset vapautuivat 1850-luvun lopulta alkaen, ei merenkulkuelinkeino ja merimiehet voineet jäädä muutoksen ulkopuolelle. Laivapäällystö perusti jo muutamissa kaupungeissa omia eläkekassojaan.

Merimieshuoneen jäsenyys muuttui periaatteessa vapaaehtoisiksi 1874. Silti ne säilyivät keskeisinä merielinkeinon hallinnossa ja turvajärjestelyissä. Komiteavalmistelun jälkeen säätyvaltiopäivät päättivät, että uusi ”Yleinen Pensionilaitos päälliköitä ja muuta meriväkeä varten”, kotipaikkana Turku, alkoi vastata 1880 lähtien kauppamerenkulun eläkkeistä.

Pensioni-laitoksen jäsenyys oli vapaaehtoista. Varustajien ja laivaväen maksut ja kiinteät edut olivat muodollisesti selviä. Maksunsa hoitaneen merimiehen eläkeikä oli 55 vuotta. Purjemerenkulun hiipuminen ja sitä kautta vähenevä työvoiman tarve vaikeutti eläkkeiden rahoituspohjaa. Pahinta oli maailmansodasta alkanut ja rahanarvon kymmenenteen osaan aiemmasta laskenut inflaatio. Kiinteän vuosieläke vastasi parhaimmillaan kuukauden palkkaa. Lakkauttamiseensa 1936 asti eläkelaitos oli maksanut eläkettä 3 600 henkilölle. Nähtävästi tärkein syy lakkauttamiseen oli yleinen usko samanaikaisesti säädettyyn kansaneläkkeeseen, mikä oli säästövakuutus toisin kuin nykyään. Vaille omaa eläkettä merimiehet jäivät 20 vuodeksi.

Eläketurvan vaikutuksia yli oman aikansa

Edellä kerrotusta voi saada vaikutelma, että merimiesten eläkkeet ennen nykyaikaa olivat sarja epäonnistumisia, mutta näin ei ole. Työeläketurvan historiaan perehtynyt Matti Hannikainen näkee, että yleisesti ”aiemmat eläkejärjestelyt paransivat myös kaikkein vähävaraisempien toimeentuloa ja hyvinvointia. Varhaisen eläketurvan vaiheita on syytä arvioida pitemmällä aikavälillä ja pidettävä mielessä niiden myöhempi vaikutus”.