Vakuutusneuvos Helena Jaatisen meri – lakimiehestä toimitusjohtajaksi ja hylyiltä lasikattojen läpi

En tarkkaan muista, että miten päädyin sitä hakemaan, Helena naurahtaa. Mutta muistaa kyllä sen tunnelman: oli seurattava ilmoituksia, katsottava, mistä saa töitä ja rakennettava arkea sen mukaan.

Perhe oli ehtinyt asua Hangossa useamman vuoden, ja Vaasan jakso jäi lyhyeksi. Työt kuitenkin kuljettivat. Helena työskenteli johtavana oikeusavustajana ja kohtasi asiakkaiden tarinoissa koko Suomen – myös sen kielimaisemat, jotka eivät aina auenneet oppikirjaruotsilla.

Vaasan seudun ruotsi oli ulkopaikkakuntalaiselle suomenkieliselle melko mahdotonta – tai ainakin hyvin vaikea ymmärtää. Eräs asiakas tuli Maalahdesta ja puhui paikallista murretta.

– Niin paljon ymmärsin, että kyseessä oli maaoikeutta koskeva asia. Mutta mistä siinä tarkemmin oli kysymys, en kyllä päässyt perille.

Ratkaisu löytyi käytännönläheisesti: kanslisti kutsuttiin tulkkaamaan asiakkaan huolia. Käännöstä ei kannattanut tehdä suomeksi, sillä silloin asian vivahteet olisivat ehkä kadonneet. Se oli konkreettinen oppitunti siitä, miten kieli on muutakin kuin sanoja – se on sävyjä, kulttuuria ja ymmärrystä.

Ja sitten tuli Espoo – ja Merimieseläkekassa.

“Erkki Mäkelä suostui ottamaan minut”

Merimieseläkekassassa Helenaa odotti maailma, joka oli samaan aikaan tiivis, persoonallinen ja vahvasti ihmistensä näköinen.

Silloisella toimitusjohtajalla Erkki Mäkelällä oli fiksun miehen maine. Helena kuvaa aikaa lämpimästi – ja pilke silmäkulmassa.

Toimistossa oli värikkäitä persoonia. Anja Tirri oli “ihan oma ihmisensä”, jonka huumori saattoi osua arkeen yllättävistä kulmista. Ja sitten oli kassanhoitaja Anita – talon tarkkuuden vartija.

Anita Savolainen piti rahoista hyvää huolta. Hän halusi tietää rahojen käyttötarkoituksen ja tivasi kaikilta, jopa toimitusjohtajalta, mihin tarkoitukseen rahoja pyydettiin. Ja tilitys piti tehdä nopeasti.

Se ei ollut epäluottamusta – se oli vastuuntuntoa. Talon varoista huolehdittiin tarkasti.

Helena kertoo näistä muistoista kuin pienistä valokuvista: niissä on 80–90-lukujen työelämän sävy, mutta myös lämpöä. Yhteisöä, jossa ollaan välillä napakoita ja välillä nauretaan – ja jossa jokainen tietää roolinsa.

Johtajaksi – ja lasikatto rikki

Kun Helenasta tuli Merimieseläkekassan toimitusjohtaja vuonna 1986, se ei ollut pieni asia.

Helena on saanut sen käsityksen, että hallituksen puheenjohtaja Jukka Rantala oli vahvasti hänen valintansa takana. Taustalla saattoi vaikuttaa myös väistyvä toimitusjohtaja Altti Aurelakin, joka oli siirtymässä Kansaan juuri ennen yhtiön vaikeita vuosia.

– Kyllähän se silloin oli jonkinlainen lasikatto, Helena toteaa.

Ja hän rikkoi sen.

Hän toimi toimitusjohtajana 26 vuotta, vuosina 1986–2012. Se on poikkeuksellisen pitkä kausi – ja kertoo luottamuksesta, osaamisesta ja kyvystä uudistua.

Johtajuus ei ollut vain titteli. Se oli myös kasvamista tehtävään.

1980-luvun lopulla henkilöstön seminaarissa – jossain Helsingin lähettyvillä – nuori toimitusjohtaja joutui yllättävään tilanteeseen. Yksi työntekijöistä sanoi suoraan, mitä ajatteli: ettei toimitusjohtaja ymmärtänyt henkilökunnan työtä, eikä näyttänyt olevan kiinnostunutkaan.

Se ei ollut helppo hetki.

Mutta se pani ajattelemaan. Ja muuttamaan tapaa, jolla henkilökunnan tarpeet otettiin huomioon.

Siinä näkyy ehkä yksi Helenan vahvuuksista: kyky kuunnella, vaikka palaute olisi suoraa – ja muuttaa omaa toimintaansa sen perusteella.

Sukellus: perheen unelma, joka vei syvälle

Jos työ oli Helenan “pinta”, sukellus oli hänen syvyytensä.

1980-luvun puolivälissä perheen talous oli tiukilla.  Oli uudehko asuntolaina ja muita perheen talouteen vaikuttavia tekijöitä. Juuri silloin päätettiin toteuttaa unelma

– Mentiin sukelluskurssille peräkkäisinä vuosina.

Sukellus ei ollut halpa harrastus, eikä sukellusseuraan liittyminenkään – liittymismaksu oli korkea. Lapset Annika ja Tommi kävivät kurssit myöhemmin täytettyään 15 vuotta, joka oli tuolloin alaikäraja. Sukellusseuran aktiivinen nuorisotoiminta ja sukellusreissut viikonloppuisin antoivat heille paitsi elinikäisiä ystävyyksiä myös yhteistä aikaa perheenä.

Sukellusseura H2O:n keskeinen intohimo sukellusreissujen ohella oli meriarkeologia. Hylkyjen inventointeja tehtiin seurana, ei perheenä, ja mukana oli asiantuntijoita Merimuseosta. Kuvattiin, mitattiin, dokumentoitiin. Yhdessä projektissa kartoitettiin Suomen vanhinta hylkyä – ja lopuksi kohde peitettiin, jotta se säilyisi tuleville sukupolville.

Se on pitkäjänteistä työtä. Kärsivällistä ja vastuullista.

Helena kouluttautui kolmen tähden sukelluskouluttajaksi ja rikkoi toisenkin lasikaton: hänestä tuli Urheilusukeltajain Liiton puheenjohtaja – eikä sen jälkeen ole ollut toista naista samalla paikalla.

1990-luvun lopulla hänet valittiin myös Jacques Cousteaun perustaman CMAS:n, maailman sukellusliiton, hallitukseen. CMAS kuuluu Kansainvälisen olympiakomitean lajiliittoihin. Helena toimi hallituksessa yhden nelivuotiskauden.

– Työ ei oikein antanut periksi käydä monta kertaa vuodessa Roomassa torstaista sunnuntaihin kestävissä kokouksissa.

Sekin kertoo jotakin arvoista: kaikkea ei tarvitse tavoitella, jos elämässä on muitakin velvollisuuksia.

Meri yhdistää kaiken

Meri on kulkenut Helenan elämässä aina mukana – työnä, harrastuksena ja uteliaisuutena.

Hänen kotikirjastossaan neljä hyllyä on varattu merelle: meriluonnolle, hylkyjen ja muinaismuistojen tutkimukselle, merenkululle ja sen historialle. Se ei ole sattumaa.

Perheellä oli myös vene Kalevin poismenoon saakka. Sillä seilattiin Suomenlahden rannikolla, Saaristomerellä ja Ahvenanmaalla. Erityisesti Pohjois-Ahvenanmaan rannikko on jäänyt Helenalle mieleen.

– Maisema avautuu upeasti Selkämerelle.

Ehkä juuri siinä kiteytyy jotain olennaista: meri avaa näkymän kauas, mutta vaatii samalla kunnioitusta ja tarkkuutta.

Helena Jaatinen ei ole vain entinen toimitusjohtaja. Hän on ihminen, joka on kulkenut omalla tavallaan – pintaa pitkin ja syvyyksiin, järjestelmien sisällä ja niiden rajoja venyttäen.

Ja tehnyt sen niin, että muidenkin on ollut helpompi tulla perässä.