Eläkekassa muuttuvassa toimintaympäristössä (1980–1999)

Toimitusjohtaja Erkki Mäkelä jäi eläkkeelle vuoden 1983 lopulla. Kassan hallitus esitti vakuutusneuvoksen arvonimen hankkimista Mäkelälle ”huomattavista ansioistaan muun muassa liikennevakuutuslain, sairausvakuutuslain ja merimieseläkelain sekä Merimieseläkekassan kehittäjänä samoin kuin työstään vakuutustarkastuksen alalla.”[1]

Hallituksen puheenjohtaja Aurela valittiin kassan uudeksi toimitusjohtajaksi. Tehtävää hakiessaan hän pyysi saada ottaa vastaan työeläkevakuutuksen laskentaperusteiden kehittämistä koskevia tehtäviä sekä työeläkejärjestelmään ja vakuutustoimintaan liittyviä luottamustehtäviä.[2] Aurela neuvotteli ja johdatteli MEK:iä liittymään tiiviimmin työeläkejärjestelmän rakenteisiin ja uudistuksiin. Aurelan kausi jäi lyhyeksi hänen siirryttyä jo kesällä 1986 Eläke-Kansan toimitusjohtajaksi.

Kassan lakimiehenä vuodesta 1979 ja varajohtajana vuodesta 1983 toiminut Helena Jaatinen nimitettiin kassan uudeksi toimitusjohtajaksi, ensimmäisenä eläkelaitoksen naisjohtajana Suomessa. Jaatinen kertoo edeltäjistään, että Mäkelä oli ”sen ajan perusjuristi, tunsi lain hyvin, merimieslain ja tietysti ohjasi minua aika paljon – – Altti Aurela saattoi sanoa kello 15 lähtiessään kokoukseen, että teepä muistio tästä asiasta, huomenna pitää olla valmis. Ja mulla oli mies ja nuoria lapsia kotona, niin kyllä siitä oppi pikkuhiljaa.”[3]

MEK:n hallitusta johti vuodesta 1983 STM:n vakuutusosaston päällikkö, filosofian tohtori Jukka Rantala.  Vuonna 1994 puheenjohtajana aloitti STM:n osastopäällikkö Arto V. Klemola. Tätä ennen oli saatu oikeuskansleri Jorma S. Aallolta lausunto, että STM:n vakuutusosaston virkamiehiä oli pidettävä esteellisinä toimimaan MEK:n hallituksessa. Tällä linjauksella tehtiin STM:n sisällä eroa toimeenpanevan ja valvovan roolien välille.[4] 

MEK:n toimiston tehtävänä oli merenkulkijoiden eläketurvan hoitaminen. Työn ytimen muodostivat työsuhde- ja ansiotietojen hallinta, eläkehakemusten käsittely ja eläkkeiden maksaminen. ”Tähän perustehtävään liittyvät olennaisesti eläketurvan kohdentamisesta ja sisällöstä huolehtiminen ja vakuutusmaksuina kerättyjen varojen hallinta”, kuvaili toimitusjohtaja Jaatinen keväällä 1998.[5] TEL-integraatio ja tietotekniikan nopea kehitys vaativat kassalta panostuksia tietojärjestelmien uudistamiseen. Vuonna 1981 tehtiin sopimus jäsenrekisterin ja muiden ATK-asioiden hoidosta Oy Tietokonepalvelun kanssa. Sen omistivat pääasiassa Eläketurvakeskus ja mm. joukko eläkeyhtiöitä ja -kassoja. Merimieseläkekassasta tuli myös yhtiön osaomistaja.[6]   

Eläkekassan henkilöstön määrä pysyi Jaatisen toimitusjohtajakaudella hyvin vakaana. Vuonna 1986 kassassa työskenteli 21 toimihenkilöä ja vuonna 1998 jopa vähemmän eli 18. Kiinteistöjen ja huoneistojen hoitoon liittyvissä tehtävissä oli vuonna 1986 lisäksi 18 henkilöä ja vuonna 1998 keskimäärin 10. Pienellä miehistöllä sinnittelevä toimitusjohtaja johti itse myös tietoteknisiä uudistuksia ja teki sijoituspäätöksiä, kunnes 1990-luvun lopulla kassa palkkasi ensimmäisen tietohallintopäällikkönsä ja sijoituspäällikkönsä.

Merkittävä muutos hallitustyön rutiineihin tuli, kun eläkepäätösten teko siirrettiin vuonna 1990 toimistolle. Hallituksen ratkaistavaksi jäivät kuitenkin edelleen kaikki työkyvyttömyyseläkkeet. Seuraavassa vaiheessa – vuonna 1993 – myös työkyvyttömyyseläkehakemukset käsiteltiin toimistokokouksissa, joissa ei ollut merenkulkijoiden asiantuntijaedustusta. Jos eläkkeen myöntäminen ei ollut täysin selvää tai jos esimerkiksi Kelan kanta työkyvyttömyydestä poikkesi eläkekassan asiantuntijalääkärin taikka esittelijän kannasta, eläkehakemus käsiteltiin MEK hallituksen kokouksessa.[7]

Kassa järjesti käytännössä vuosittain merenkulun sosiaaliseminaareja kansanedustajille ja sidosryhmille.  Esimerkiksi vuonna 1984 sellainen järjestettiin eduskunnan sosiaalivaliokunnan toivomuksesta. Seminaari toteutettiin matkustaja-autolautta Finnjetillä yhteistyössä Merimiespalvelutoimiston kanssa, jonka kanssa eläkekassa julkaisi vuosittain myös Merimieskalenteria.[8]

Kassan tiedotustoiminta muodostui lähinnä toimenhaltijoiden esityksistä erilaisissa tilaisuuksissa. Kassa julkisti myös pieniä lehtisiä, joita jaettiin varustamojen kautta vakuutetuille. Aivan 1980-luvun alussa kassalla oli hetken aikaa palkattuna osa-aikainen tiedotussihteeri Mikael Brunila, joka teki syyskuussa 1981 koeluontoisen tiedotusmatkan Rotterdamin ja Antwerpenin satamiin. Brunilan mukaan vastaanotto suomalaislaivoilla oli ”muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta erinomainen, mitä osoittaa jo kuuntelijoiden määrä. Aina eivät messin tuolit riittäneet vaan kuulijoita jäi käytävillekin seisomaan.” Yleisiä kommentteja olivat: ”hyvä että saatiin vihdoin asiantuntija meille asioista kertomaan” ja ”tule nyt sääkin kuuntelemaan kun oot aina sitä eläkekassaa haukkumassa”, Brunila kirjoitti matkaraporttiinsa. Keskustelua järjestelmästä käytiin merimiesten kanssa välillä kiivaastikin. Kritiikki kohdistui etenkin päällystön eläkeikään ja vakuutusmaksuihin.  Esitettiin myös epäilyjä siitä, elävätkö merimiehet yleensä eläkeikään saakka tai onko kassalla vielä vuosisadan vaihteessa rahaa maksaa eläkkeitä.[9]

Toimistotiimin esihenkilö Marina Paulaharju esitti syksyllä 1997 laatimassaan muistiossa  kassan tiedotustoiminnasta, että hallitus valtuuttaisi toimiston selvittämään yksityiskohtaisesti eläkekassan tiedotustoiminnan puutteita.[10] Toimitusjohtaja Jaatinen esitteli asiaa seuraavassa hallituksen kokouksessa. Kassan tiedotustoiminta oli suunnittelematonta ja varsin vähäistä. Vakuutetut, työnantajat, vuokralaiset ja muut sidosryhmät tarvitsivat kuitenkin jatkuvasti tietoa muun muassa lainmuutoksista, vakuutusmaksumuutoksista ja kiinteistöasioista. Hyvä ja kattava tiedotustoiminta oli Jaatisen mukaan tärkeää jo monimutkaistuvien eläkejärjestelmien vuoksi. Joillakin toimialoilla eläkelaitokset järjestivät jo varsin monipuolista tiedotusta omine tiedottajineen. Ulkoisen tiedotustoiminnan luonteviksi kanaviksi toimitusjohtaja mainitsi muun muassa tiedotuslehden ja omat internet-kotisivut.[11]

Paulaharju hakeutui viestintäkoulutukseen ja otti vastatakseen eläkekassan tiedotuksesta ja sittemmin viestinnästä. Eläkekassan ensimmäinen, vielä varsin vaatimaton tiedotuslehti Albatrossi lähetettiin vuonna 1999 kassan vakuutetuille ja eläkeläisille. Lehti sai nimensä Helena Jaatisen ideoimana ja viittauksena Juha ”Watt” Vainion samannimiseen kappaleeseen. Syksyllä otettiin käyttöön MEK:n verkkosivut.[12] 

”Ikuisen kollektiivin periaate” koetuksella

Vahvistuva eläketurva ja eläkeläisten jatkuvasti lisääntyvä luku olivat nostaneet Merimieseläkekassan eläkemenoja huolestuttavasti. Vakuutusmatemaatikko Kauko Porasen vakuutusteknillinen tutkimus osoitti vuoden 1978 lopulla, ettei kassan vakavaraisuus ollut edellisvuonna kuuteen prosenttiin korotetulla vakuutusmaksullakaan  ”turvaava”. Maksua oli nostettava vuosituhannen vaihteeseen mennessä ehkä jopa 14 eli yhteensä 28 prosenttiin. Merenkulkijoiden keskuuteen levisikin noina aikoina sitkeä huhu siitä, että koko merimiesten eläketurva oli vaarassa ja eläkekassa joutumassa konkurssiin. Ongelman juurisyynä oli korkea inflaatio, joka lisäsi eläkemenoja samalla kun se söi eläkevarojen tuotot olemattomiksi. 

Kassa tilasi merimieseläkejärjestelmän (MEL-järjestelmän) suunnitelleelta professori Teivo Pentikäiseltä tutkimuksen mahdollisuuksista kohentaa MEK:n vakavaraisuutta. Työ oli vasta aluillaan, kun STM vahvisti syksyllä 1980 vakuutusmaksun nostamisen seitsemään prosenttiin vuosiksi 1981–1983.[13] Maksukorotus perustui uuteen ”porrastettuun vakuutusmaksumalliin”, jossa kassa seuraisi vastaisuudessa työeläkelain mukaisen vakuutusmaksun kehitystä ja vahvistaisi maksukorotukset tuleville vuosille siten, että eläkkeiden rahoitus oli turvattu koko ennustekauden ajan.[14]

MEK:n taloudellinen liikkumavara oli vähäinen. Eläkkeitä tai niiden ehtoja ei toimitusjohtaja Erkki Mäkelän ”käytettävissä olevien tietojen mukaan” – eli käytännössä merenkulkujärjestöjen vastustuksen vuoksi – ollut mahdollista heikentää. Tulopuolella ainoa säätövara oli lainakoroissa. Vuokriin ei vuokrasääntelyn vuoksi voitu tehdä tasokorotuksia.[15]

Merimieseläkekassan johtoa ja hallitusta huolestutti toinenkin asia: suomalaisen merenkulun elinvoimaisuus – ja siihen liittyen – mitä tapahtuisi kassalle, mikäli vakuutettujen määrä lähtisi merkittävään laskuun. Tämän vuoksi 1980-luvun alkupuolella tehtiin ensimmäiset tunnustelut työeläkejärjestelmän tasauspooliin liittymisestä, mutta ilman konkreettista tulosta.[16] 

Kassan vakavaraisuutta turvaavan rahastointiasteen täytyi juuri MEL-järjestelmän suppeuden vuoksi olla korkeampi kuin muussa työeläkejärjestelmässä. Vaatimus piti osaltaan yllä korkeita vakuutusmaksuja. Eläkerahaston eli katetun vastuuvelan suhde koko eläkevastuuseen oli MEK:ssä vuoden 1982 päättyessä runsaat 62 prosenttia palkkasummasta kun vastaava prosenttiluku TEL-sektorilla oli ollut vuoden 1980 päättyessä runsaat 34.[17]

Professori Pentikäisen vakavaraisuusraportti valmistui keväällä 1983. Siinä hän katsoi tarpeelliseksi kuvailla ”ikuisen kollektiivin periaatetta”, jota hän oli aikanaan soveltanut MEL-järjestelmässä:  

Ikuisen kollektiivin periaate, sellaisena kuin se alkujaan esitettiin, edellyttää kollektiivin, tässä tapauksessa kassan, jatkuvan ikuisesti. Poistuvien jäsenten tilalle tulee aina uusia. Eläke- ja muut menot toisaalta ja maksu- ja korkotulot toisaalta lasketaan diskonttaamalla ne nykyhetkeen, kaikki tulevat sukupolvetkin mukaan lukien. Vakuutusmaksu määrätään kiinteän prosentin mukaiseksi yhtälöstä, jonka mukaan tulevien menojen on oltava sama kuin laskentahetken rahasto.

Järjestelmää oli sittemmin mukautettu. MEL-järjestelmän vakuutusmaksuja arvioitaessa tuloja ja menoja laskettiin nyt ”muutamia kymmeniä vuosia (äärettömän pitkän ajan asemasta) eteenpäin” ja katsottiin ”säilyykö tasapaino ja millä maksuprosentilla”. Pentikäisen mukaan ikuisen kollektiivin periaate ei edellyttänyt täyttä rahastoimista vaan osittaista rahastointia kuten yleisessä työeläkkeessäkin:

Itse asiassa (peitetysti) laskentahetkellä oleva vajaus, ts. ansaittujen etujen mukaan lasketun täyden rahaston ja olemassa olevien varojen erotus, siirtyy tulevaisuuteen. Sitä ei siis peritä siltä nykypolvelta, jonka eduista tuo vajaus on syntynyt, vaan siirretään tulevien sukupolvien osittain maksettavaksi. Tämän vuoksi myöhemmin tulevaisuudessa maksu on suurempi kuin täysin rahastoivan järjestelmän teoreettinen tasapainotilan maksu.

Mutta eläkevarojen rahastointi ei selvästikään toiminut suunnitellusti. Eläkekassan sijoitusten reaalikoroksi oli laskelmissa otettu 3 prosenttia, ”mikä edellyttäisi keskimääräisen korkotuoton nostamista noin 13 prosentiksi”. Toimintansa aikana MEK ei ollut yltänyt lähellekään tavoiteltua reaalikorkoa. Itse asiassa korko oli jäänyt ajoittain jopa negatiiviseksi. Tuottoja pitivät alhaalla erityisesti sijoitukset asuinrakennuksiin. Kassan oli Pentikäisen mukaan muutettava sijoituspolitiikkaansa tai ainakin korotettava lainojensa korkoja radikaalisti. Tilanne ei kuitenkaan poikennut ”siitä mitä eläkejärjestelmissä yleensäkin on tapahtunut tai tapahtumassa”:

Kustannusten lopullinen taso on tosin korkeampi kuin esim. lakisääteisessä TEL-järjestelmässä on odotettavissa. Tämä johtuu pääasiallisesti siitä, että merimiesten eläke-edut ovat parempia ja eläkeiät alempia. Näitä erityisetuja on kuitenkin perusteltu ja voidaan jatkuvasti perustella sillä, että – päinvastoin kuin muissa ammateissa – työntekijät osallistuvat varsin merkittävästi etujensa kustantamiseen ja lisäksi myös valtio. Merenkulkualan työnantajien eläkemaksurasitus on pienempi kuin muiden työnantajien.[18]

Tutustuttuaan Pentikäisen selvitykseen eläkekassan hallitus ohjeisti ”toimiston” selvittämään ensiksi sijoitustoiminnasta saatavaa tuottoa, toiseksi mahdollisuuksia liittyä TEL:n tasausjärjestelmään, kolmanneksi oliko työnantajan ja työntekijän vakuutusmaksujen oltava yhtä suuret sekä viimeiseksi eläke-etuisuuksia.[19]

Toimitusjohtaja Altti Aurela esitteli toukokuussa 1984 valtuuskunnalle MEL-järjestelmän rahoitustilannetta ja kehityksen edellyttämiä toimenpiteitä:

Tilinpäätöksessä konkretisoitui kylminä numeroina kahdellakin tavalla se kehitys, josta aikaisemmin olemme saaneet ennakkovaroituksia vakuutusteknisten laskelmien yhteydessä. Äärimmäisen heikon vakuutusmaksukehityksen seurauksena heikkenivät varallisuuskehitystä osoittavat numerot jyrkästi. Ensimmäistä kertaa jäivät varsinaiset vakuutusmaksut etuuksia pienemmiksi ja ensimmäistä kertaa aleni eläkevastuun katteeksi rahastoitava summa markkamääräisestikin.

Rauhoittavaa kuitenkin oli, että vakuutusmaksuilla ja valtionosuuksilla kyettiin kattamaan eläkemenot vielä vuosia eteenpäin. Ja sijoitettavaa jäi vielä rahastoonkin, jonka arvo kasvaisi toki myös tuottojen turvin vielä pitempään. Erityisen myönteistä oli, että ”taloudellisessa kehityksessä ja eläkejärjestelmissä aikaisempina vuosina tapahtuneet myönteiset kehityskulut olivat mahdollistaneet aiemmin arvioitua loivemman vakuutusmaksujen korotusuran ainakin tälle vuosikymmenelle.” Työeläkejärjestelmässä ja ”jossain määrin” myös MEL-järjestelmässä kehitykseen vaikutti työkyvyttömyyseläkkeiden kannan kasvun pysähtyminen sekä edullinen inflaatio- ja korkokehitys.[20] Inflaation taittuminen vaikutti siihenkin, ettei MEK:n tarvinnut tehdä sidosryhmilleen vaikeita muutoksia sijoitussalkkuunsa.

MEK:iä rasittava toimialariski oli kuitenkin todellinen ja yhä ilmeisempi. Aurelan mukaan TEL-indeksiin sidotussa eläkejärjestelmässä ei kassan rahoitusta pitkällä tähtäimellä voitu varmistaa pelkällä rahastoinnilla. Vakavaraisuus edellytti ”työeläkejärjestelmän kaltaista tai vastaavaa tasoitusmenettelyä” tietyin tiukoin varauksin:

Merimieseläkelain alkuperäinen rahoitusjärjestelmä sisältää niin merkittäviä etuja merenkulun eri osapuolien kannalta, että kokonaan uuteen periaatteeseen ei ole syytä siirtyä ennen kuin se voidaan todeta todella välttämättömäksi ja toteuttaa nykyisen järjestelmän myönteisiä puolia vaarantamatta. Esimerkiksi siirtyminen TEL-tasausjärjestelmään johtaisi työnantajan vakuutusmaksun kaksinkertaistumiseen jos kohta samalla työntekijän vakuutusmaksun olennaiseen alenemiseen.

Työntekijän vakuutusmaksu oli MEL-järjestelmän erikoisuus, jota ei hänen mukaansa voitu ”ajatella korotettavaksi enää nykyiseltä tasoltaan ympäristössä, jossa sekä Suomessa että muualla työntekijät eivät vastaavaa eläkemaksua joudu suorittamaan”. Aurelan mukaan MEL:n etuuksien tuleva kehitys oli koordinoitava yleiseen eläkejärjestelmien kehitykseen:

enää ei liene ajateltavissa, että eläkelakien kehitys tapahtuisi yhden pienen järjestelmän ollessa edelläkävijänä, vaan muutokset on suunniteltava ja toteutettava yleisinä työeläkejärjestelmän osapuolten yhdessä tekemien selvitysten ja sopimusten pohjalta.[21]

MEL-maksuperuste vahvistettiin vuonna 1985 siten, että vuonna 1986 maksu pysyi vielä seitsemässä prosentissa, mutta sen jälkeen luku, joka saatiin lisäämällä vuoden 1986 arvoon vuosittain vakio 0,23 ja pyöristämällä luku lähimpään kokonaislukuun. Päätöksellä oli määrä sitoa MEL-maksutaso laskennallisen työeläkevakuutuksen tasoon siten, että MEL-vakuutusmaksu oli pysyvästi 15 prosenttia korkeampi kuin vastaava TEL-maksu.[22] Tämä tarkoitti, että seuraava korotus kahdeksaan prosenttiin tapahtuisi vuoden 1989 alusta.

Merenkulun hiipivä kriisi

Maailman merikuljetuksia varjosti 1980-luvun alussa merkittävä ylikapasiteetti, erityisesti raakaöljyn kuljetuksissa. Ruotsin lipun alla purjehtineiden alusten määrä oli romahtanut jo 1970-luvun jälkipuoliskolla yli 40 prosentilla.[23]  Suomalaisten kauppa-alusten kantavuus sen sijaan oli vielä ennätystasolla vuosikymmenen vaihteen molemmin puolin. Vakuutettujen määrä nousi vuonna 1981 lähes 15 700:een – osin uuden työvuorojärjestelmänkin pakottamana. Tämän jälkeen molempien indikaattorien luvut lähtivät laskuun.

Ruotsin-liikenteen merkityksen kasvu suomalaiselle kauppamerenkululle jatkui 1980-luvulla. Viking asetti vuonna 1980 vesille kaksi lähes 15 000 bruttotonnin matkustajalauttaa. Siljalle valmistui seuraavana vuonna 26 000 bruttotonnin alukset Finlandia ja Silvia Regina, jotka olivat hetken aikaa maailman suurimmat autolautat. Tonnisto kasvoi myös sitä kautta kun aikaisemmat Helsingin lautat siirrettiin Turun ja Tukholman väliseen liikenteeseen, mistä ne syrjäyttivät pienemmät alukset.[24]

Vuonna 1982 lauttojen autokannella kulkenut tavara vastasi noin 40 prosenttia Suomen tuonnista ja viennistä, kun hiilen ja öljyn kuljetuksia ei huomioitu. Ruotsin tavaraliikenteestä lautat kuljettivat yli 90 prosenttia.[25] Eläkekassa myönsi talvella 1983 Vikingin yhteisvarustamolle SF-Line Ab:lle 80 miljoonan markan lainavarauksen kahden uuden matkustaja-autolautan hankkimiseksi.[26] Silja Linen uusi laivatilaus meni vuonna 1984 Wärtsilälle. Silja Linen investointi kasvatti ripeästi niin matkustajalukuaan kuin myös lastikuljetuksiaan. Merimieseläkekassa alkoi lobbauksessaan painottaa lauttaliikenteen merkitystä Suomen ulkomaankaupalle.[27]

Merenkulkijajärjestöjen lakoillaan keväällä 1980 saavuttama ”historian kallein palkkaratkaisu” nosti suomalaisen merityön hinnan lähes kestämättömälle tasolle. Suomalainen kuivalastitonnisto joutui vaikeuksiin vuosina 1981–1982. Eläkekassa myönsi tuolloin useammalle varustamolle luvan kuoletustensa lykkäämiseen vuodella.[28] Kassalla oli myös huomattavia saatavia konkurssiin asetetuilta Avomeri-konsernin yhtiöiltä.[29] Vuonna 1984 MEL-järjestelmän piirissä käynnistyi peräti seitsemän varustamokonkurssia ja yksi erillinen aluksen pakkohuutokauppa, joka johti varustamon toiminnan lopettamiseen. Konkurssien vuoksi kassalta jäi saamatta maksutuloja, mikä näkyi tuloslaskelmassa luottotappiokirjausten kasvuna. Hallitus valmistelikin muutoksia vakuutusmaksun perintää koskeviin säännöksiinsä.[30]

Länsimaisen merenkulun kriisi oli luonteeltaan kustannuskriisi. Kuljetukset kasvoivat, mutta kehittyneiden maiden työvoima ja työn ehdot eivät olleet erityisiä kilpailuvaltteja globaaleilla markkinoilla. Ongelmia kierrettiin ulosliputtamalla laivoja halpojen kustannusten ja matalien verojen maihin. Suuntausta vahvisti 1980-luvun alkupuolella monissa länsimaissa käynnistynyt pääomaliikkeiden liberalisointi. Varustamojen oli entistä helpompi  perustaa tytäryhtiöitä mukavuusrekistereihin ja siirtää tonnistoaan tytäryhtiöiden omistukseen.[31]

Ahvenanmaan varustajien vuonna 1983 tekemä aloite Ahvenanmaalle perustettavasta omasta mukavuusrekisteristä kaatui merenkulkijajärjestöjen tiukkaan vastustukseen. Rahoitusmarkkinoita vapauttava Suomen Pankki antoi kuitenkin syksyllä 1984 Gustaf Eriksonin varustamolle luvan perustaa tytäryhtiön Kyprokseen. Sen omistukseen siirtyi neljä kolmansien maiden välisillä reiteillä liikennöivää jäähdytysalusta, jotka samalla saivat uudet filippiiniläiset miehistöt.[32]

Suomalaisen hakurahtitonniston määrä lähti vuoden 1985 aikana selvään laskuun. Helsingin Sanomat kirjoitti keväällä, että ”suomalainen merimies on hyvien sosiaalietujensa ja ankarien työolovaatimustensa vuoksi varustamoille liian kallis ammattimies – käytännössä suomalaisten järjestöjen miehistövaatimukset merkitsevät varustajien mukaan usein sitä, että laivoilla on oltava kaksinkertainen miehitys.” Finnlines oli lehden mukaan äskettäin hävinnyt ”Ruotsille sopimuksen” Kotkan ja Bremenin välisestä liikenteestä siksi, että kilpaileva ruotsalainen alus liikennöi 14 miehellä kun Finnlinesilla miehistöä olisi tarvittu puolitoistakertaisesti. Myös meriverohuojennukset tekivät Ruotsista Suomea halvemman maan varustamoille.[33]

Ahvenanmaan Varustamoyhdistyksen jäsenvarustamot siirsivät vuosina 1985–1986 mukavuuslippujen alle noin 500 000 bruttotonnia eli lähes 70 prosenttia maakunnan tonnistosta. Suomen Varustamoyhdistyksen piirissä ulosliputukset koskivat runsasta 50 prosenttia tonnistosta ja huipentuivat vuosina 1986–1987. Ulosliputetut laivat olivat enimmäkseen säiliöaluksia ja suuria irtorahtialuksia, vaikka joukossa oli myös perinteisiä kaksikantisia linja- tai sopimusliikenteessä kulkeneita kuivarahtilaivoja.[34]

Poikkeuksen muodostivat kotimaassa säännöllisesti käyvät laivat, joita ei kannattanut mukavuuslippujen alle siirtää. MEL-järjestelmän ulkopuolelle uhkasi joka tapauksessa jäädä melkoinen osa suomalaisista merenkulkijoista. Kun rahtialuksia myös myytiin pois, yhä useampi merimies jäi kokonaan vaille työtä tai siirtyi pysyvästi maihin.[35] 

MEL-turvaa mukavuuslippualusten työntekijöille

Uusi verotuslaki mahdollisti syksyllä 1985 lippusiirtoaluksissa työskentelevien suomalaisten merimiesten verovapauden ns. kuuden kuukauden säännön puitteissa. Merenkulkijain järjestöt ilmoittivat tuolloin pyrkivänsä uusiin työehtosopimuksiin näin mahdollistuvissa uudenlaisissa työsuhteissa. Ensimmäinen sopimus syntyi Merimies-Unionin ja ahvenanmaalaisen Ab Alandia Tanker Company Ltd:n sekä sen ulkomaisen tytäryhtiön Sakara Shipping Co Ltd:n välillä jo samana syksynä.[36]

Merimieseläkekassan hallituksen asettama työryhmä selvitteli järjestelyjä, joilla se voisi  tarjota ulkomaisiin tytäryhtiöihin siirtyville vakuutetuille mahdollisuuden pysyä kassan jäseninä. Toimitusjohtaja Aurela muotoili muistiossaan, että ”yleisemminkin kuin eläkevakuutuksen näkökulmasta lienee asetettava etusijalle se vaihtoehto, jossa suomalaiset merenkulkijat ovat suoraan suomalaisen varustajan palveluksessa, kun tähän ratkaisuun pääseminen nyt mahdollistuu”. Selvitystyö ulotettiin merimieseläkelain jo sallimiin sekä lainmuutoksia edellyttäviin vaihtoehtoihin. Käyttökelpoisimmaksi osoittautui MEL 1§ 2 momentin mukainen eläketurvan laajennus miehittämättömänä vuokrattuun ulkomaiseen alukseen.

Taloudelliset edellytykset säännöksen soveltamiselle ulosliputuksiin luotiin jo joulukuussa 1985, mutta sopimussuhteiden järjestäminen merimieseläkelain mukaisiksi jäi vielä ratkaisematta. MEK:n vuosikertomuksen mukaan ”saavutettava eläketurva on kuitenkin sekä sisällöltään että kustannuksiltaan niin edullinen - - , että jo pelkkä kustannustietoisuus vaatii jäljellä olevien esteiden päättäväistä poistamista.”

Kysymys oli tärkeä MEK:n toiminnalle. Siitäkin huolimatta, että vuoden 1985 ”ykkösasia” kassalle oli ”vakuutusteknisen tutkimuksen myönteinen tulos”. Tutkimus nimittäin osoitti, että ”koetut ulosliputukset eivät jatkuessaankaan uhkaa kassan vakavaraisuutta, kunhan vakuutusmaksujen sallitaan nousta muiden työeläkemaksujen tapaan”. Mukavuuslippulaivojen eläkeasia oli saatava ratkaistuksi syksyyn 1986 mennessä, kun yhden vuoden karenssiajat umpeutuivat ensimmäisissä aluksissa ja merimiesten eläketurvan voimassaolo päättyisi.[37] 

STM ehdotti MEL 1 § muuttamista eläkekassan ehdotuksen mukaisesti. Työntekijän vakuuttaminen edellytti, että hän oli Suomen kansalainen tai Suomessa pysyvästi asuva henkilö, ja että kotimainen emoyhtiö antoi MEK:lle sen hyväksymän vakuuden. STM:n ehdotuksen jälkeen toimitusjohtaja Jaatinen laati muistion, ”jota työmarkkinajärjestöt voivat käyttää ottaessaan yhteyttä poliitikkoihin ja päättäjiin” [merimieseläkelain muuttamiseksi].[38] Muistiossaan Jaatinen totesi muun muassa, että

Merenkulkijajärjestöjen ponnistelujen tuloksena näihin aluksiin on otettu suomalainen miehistö, jonka eläketurva solmittujen työehtosopimusten mukaan järjestetään Suomen lakien mukaisesti. Merimieseläkelain mukaan suomalaiseen alukseen rinnastetaan sellainen alus, jonka suomalainen varustamo vuokraa ulkomailta (myös omalta tytäryhtiöltään) pääasiassa ilman miehistöä edellyttäen, että työntekijä on tämän laivanvarustamon tai sen käyttämän muun työnantajan palveluksessa. Tätä tarkoittavia työnantajan ja työntekijän välisiä sopimuksia on eräissä varustamoissa jo tehtykin.

Merimieseläkelain soveltamisalan muutos ei siten tarkoita eläkekannan eikä eläkemenon kasvua, enintään pysymistä entisenä, koska uusia työpaikkoja ei merenkulun ulosliputuksen myötä synny. Työpaikat ovat suomalaisissa ja suomalaisten rahoittamissa aluksissa kokonaisuudessaan merenkulun yleismaailmallisen kriisin, aluskuljetusten ylitarjonnan ja aluskohtaisen miehityksen pienenemisen myötä vähenemässä.

Merimieseläkelain nyt tarkoitetulla muuttamisella voidaan suomalaisella pääomalla toimivalle ja Suomesta ohjatulle merenkululle luoda nykyistä parempia kilpailuedellytyksiä ilman, että eläkekassan valtionosuus nykyisestään kasvaisi. Samalla voidaan turvata suomalaisten työntekijöiden edut antamalla heille eläketurva, jota työskentelymaan lainsäädäntö ei heille antaisi. Eläkkeestä Suomessa maksettava vero puolestaan vastaa ja yleensä ylittää kolmasosan suuruisen valtion eläkeosuuden.[39]

Tavoiteltu muutos saatiin lakiin. Jaatinen kiitteli vuoden 1986 vuosikertomuksessa työmarkkinajärjestöjä yksimielisyydestä. ”Myös poliittista tahtoa muutosten toteuttamiselle löytyi; olivathan merenkulun vaikeudet, työttömyys ja kustannuspaineet tulleet hiljattain yleiseen tietoisuuteen.”[40]

Vakuutusmaksua maksaneiden merenkulkijoiden lukumäärä laski 1980-luvun alun  vajaasta 15 700 työntekijästä kolmanneksella noin 10 400 työntekijään vuonna 1987.  Kehitys olisi ollut vieläkin jyrkempi ilman kolmikannalla toteutettuja vero- ja merimieseläkelain muutoksia. Vuonna 1986 maksettiin neljästä ulosliputetusta  aluksesta vakuutusmaksuja Merimieseläkekassaan.[41] Vuonna 1987 arviolta noin 1400 MEK:n vakuutettua merenkulkijaa työskenteli ulosliputetuissa aluksissa. Vuosina 1991–1992 vastaava luku oli noin 900.[42] 

Kauppa-alusluettelo lisäsi epäsuorasti valtion osuutta kassan tuloista

Suomen lipun alla toimivan kauppalaivaston kilpailukyky suhteessa tärkeimpiin kilpailijamaihin heikentyi jälleen 1990-luvun alussa. Tappiota tekevä Finnlines uhkasi vuonna 1991 siirtää laivojansa ulkomaanlipun alle. Liikenneministeriön selvitys osoitti, että Suomen kauppalaivaston siirtäminen ulkomaanlipun alle käynnistyisi uudelleen, mikäli Suomessa ei ryhdytä vastaaviin merenkulun edistämistoimenpiteisiin kuin verrokkimaissa. Ulosliputusuhka koski arviolta 35 alusta, jotka työllistivät noin 1000 merenkulkijaa. Tämä  olisi merkinnyt toimitusjohtaja Jaatisen mukaan vastaavaa katoa MEK:n toimintapiirissä. [43]

Liikenneministeriön asettama rinnakkaisrekisteritoimikunta valmisteli kiireellisessä järjestyksessä lakiehdotuksen erityisestä ulkomaanliikenteen kauppa-alusluettelosta. Eduskunta hyväksyi lakiehdotuksen eräin laivanvarustajien ja merenkulkijajärjestöjen neuvottelemin muutoksin. Laki astui voimaan vuoden 1992 alusta. Kauppa-alusluetteloon merkityn aluksen omistaja sai merityötulosta toimitetun ennakonpidätyksen ja työnantajan sosiaaliturvamaksut sekä maksamansa lähdeveron palautuksena valtion varoista. Merenkulun työmarkkinajärjestöt sopivat keskenään lain soveltamisen edellytyksistä kuten työvoimakustannusten alentamisesta, ulkomaisen työvoiman käytöstä sekä luetteloon merkittävissä aluksissa työskentelevän henkilökunnan työsuhdeturvasta.

Merimieseläkejärjestelmän saaman valtionavun vuoksi jouduttiin lakia säädettäessä poikkeamaan eräistä merimieseläkelain periaatteista. Kauppa-alusluetteloon merkityssä aluksessa työtä tekevä henkilö kuului MEL-vakuutuksen piiriin vain, jos hän oli Suomen kansalainen tai asui Suomessa tai Suomea sitovat kansainväliset sopimukset siihen velvoittavat.[44]

Merenkulkulaitoksen pitämään rinnakkaisrekisteriin eli kauppa-alusluetteloon oli heinäkuuhun 1992 mennessä merkitty 56 alusta. Vuoden 1993 lopussa rekisterissä oli 72 ja neljä vuotta myöhemmin jo 95 alusta.[45] Kauppalaivaston määrä kääntyi kokonaisuudessaan kasvuun, mihin vaikuttivat myös markan devalvaatiot ja kellutukset sekä pientonnistolle myönnetty korkotuki.[46]

Vuonna 1997 yli kaksi kolmasosaa kaikista Suomen lipun alla kulkevista kauppa-aluksista kuului rinnakkaisrekisteriin. Varustamot maksoivat näissä aluksissa työskentelevien merenkulkijoidensa eläkevakuutukset Merimieseläkekassaan, mutta saivat hakea maksunsa palautuksina valtiolta. Näin valtio käytännössä maksoi entistä merkittävämmän osan MEK:n tuloista. Matkustajalautat, joissa työskenteli jo enemmistö eläkekassan vakuutetuista, jäivät vielä valtiontuen ulkopuolelle.

Mistä tuottoa sijoituksille?

Eläkekassan sijoitusten kohdentamisessa pohdintaa herättivät pitkään lähinnä alusluottoihin kohdistunut suuri kysyntä ja merenkulun työmarkkinaosapuolten tasapuolinen kohtelu.[47] Alusluotoissa eläkekassa rajoitti osuutensa kokonaisinvestoinnista kymmeneen prosenttiin sekä jaksotti lainojensa nostoajankohtia usealle, joskus jopa neljälle vuodelle. Lainoituskohteina priorisoitiin aluksia, jotka kohensivat osaltaan merimiesten työolosuhteita ja ”joiden katsottiin voivan parantaa palkkauksen ja työllisyyden myönteistä kehitystä”.[48] Näillä reunaehdoilla alusluotot olivat vahvasti myös merenkulkijoiden intressissä.

Varustamolainojen tavoiteosuus MEK:n sijoituksista oli 70 prosenttia ja merenkulkijoita tukevien sijoitusten osuus 30 prosenttia. Uusien vuokra-asuntojen rakennuttamisesta eläkekassa oli vetäytynyt jo 1970-luvun lopulla. Vanhat vuokratalot ja -huoneistot jäivät toki kassan omistukseen ja taseeseen. Merenkulkijoiden intressejä tukeville sijoituksille löytyi luonteva uusi kanava kun kassa ryhtyi tarjoamaan asuntolainoja merenkulkijoille.

Uudisrakennuskohteita toteutettiin RS-järjestelmällä. Lain mukaan pankin oli siinä toimittava hankkeiden ”takuumiehenä” huoneiston tuleviin omistajiin nähden. MEK rahoitti Osuuspankki Yhteistuen rakennusprojektia Helsingin Kontulassa noin miljoonan markan lainaosuudella. Ehtona oli, että merenkulkijoille tarjottiin talosta 20 asunnon osakkeet.[49] Kotkan Hovinsaaressa Asunto Oy Valkamakatu 16 hankkeessa pankkina toimi Postisäästöpankki. Kun merenkulkijat lunastivat tästä asunto-osakeyhtiöstä vain seitsemän huoneistoa, loput 37 asuntoa jäivät eläkekassan omistukseen, mikä kasvatti vuonna 1981 vuokrattuina olleiden huoneistojen määrää.[50]

Ensimmäisten RS-hankkeiden jo käynnistyessä valmistui eläkekassan tilaama laaja tutkimus merenkulkijoiden asunto-oloista. Tutkimus antoi tuen valitulle sijoituslinjalle. Vuosina 1981–1983 kassa sijoitti erillispäätöksin omistusasuntoihin Suomen hypoteekkiyhdistyksen ja Osuuspankki Yhteistuen välityksellä yli yhdeksän miljoonaa markkaa vuodessa. Käytännössä pankit saivat MEK:ltä lainoja edullisella korolla ”käytettäväksi merenkulkijoiden asuntohankintojen lainoituksiin”. Vuoden 1985 loppuun mennessä kassa oli lainoittanut välillisesti jo runsaan tuhannen merenkulkijan asuntokaupat. [51]  

Varustamojen lainahakemukset vähenivät merenkulun kriisissä ja kohdistuivat lähinnä matkustaja-alusten hankintaan. Vuonna 1986 kassa päätti myöntää alusta kohden suurempaa lainaosuutta ja pidentää laina-aikoja kahdeksasta kymmeneen vuoteen. Kun myös myydyistä aluksista palautui luottoja ennenaikaisesti, kasvoi kassan rahoitusomaisuus eli pankkisaatavat voimakkaasti. Sijoitusten reaalituotto pysyi hyvänä alhaisen inflaation ansiosta.[52]

Eläkekassan sijoitussuuntaviivat päivitettiin vuonna 1987. Merenkulku ja erityisesti alushankintojen lainoitus haluttiin säilyttää edelleen ensisijaisena sijoituskohteena. Uutta oli, että kassa sai luvan sijoittaa varoja harkiten myös kohteisiin, joissa haettiin kassan perinteisiin sijoituksiin verrattuna parempaa tuottoa. Tällaisia kohteita saattoivat olla vaikkapa liike- ja toimistokiinteistöt sekä osakkeet. Alusluottojen kysynnän jatkuessa heikkona varoja hajautettiin jo samana vuonna joukkovelkakirjoihin ja liikekiinteistöihin, kuten Itäkeskuksessa sijaitsevan Kiinteistö Oy Itätorin vuokrattuna ostettuun liikehuoneistoon.[53] Osakesijoituksiin hallitus ei vielä tuolloin taipunut, vaikka toimitusjohtaja Jaatinen ehdotti varovaista kymmenen miljoonan markan hajautettua sijoitusta:

Eläkekassan sijoitustoimintaan sopivan osakesalkun tulisi olla harkitusti hajautettu ja vain turvallisille ja vakaille osakkeille perustuva. Minkäänlaisten riskien ottamista taikka suhdanteisiin taikka kurssinousuihin ja laskuihin perustuvaa osto- ja myyntisalkkua eivät eläkekassan suuntaviivat taikka eläkekassan toimintaperiaatteet yleisemminkään salli.[54]

Kun Jaatinen ehdotti osakesijoituksia uudelleen elokuussa 1988, oli varustamo- ja muiden lainojen osuus sijoituksista pudonnut 58 prosenttiin kun luku vielä kaksi vuotta aikaisemmin oli ollut 80. Pankkisaamiset (markkinaraha) ja joukkovelkakirjalainat muodostivat jo 26 prosentin osuuden ja liiketilatkin ”lähemmäs 10 prosenttia”. Parhaan tuoton kassa sai joukkovelkakirjalainoista.

Perustettavan osakesalkun laajuudeksi Jaatinen ehdotti alkuun 5 prosenttia ja osakkeiden, markkinarahan ja joukkovelkakirjalainojen kokonaisuudelle 30 prosenttia. Eläkekassan sijoituskannasta muodostavat erilaiset kiinteistösijoitukset yli 17 prosenttia, joista vajaat puolet oli asuinkäytössä. Asuinhuoneistojen ja suorassa omistuksessa olevien asuinkiinteistöjen osuutta ei ollut Jaatisen mukaan edes uuden huoneenvuokralain vallitessa syytä ainakaan reaalisesti kasvattaa. ”Sen sijaan liiketilojen nykyistä 9,5 prosentin osuutta voisi hyvinkin kasvattaa 15:een, enintään 20 prosenttiin.”[55]

Seuraavassa kokouksessa hallitus päätti valita Kansallis-Osake-Pankin sijoituspalvelun eläkekassan osakesalkun hoitajaksi.[56]

Varustamojen luottokysyntä elpyi voimakkaasti vuonna 1988. Tuolloin nostetuilla ja varatuilla lainoilla oltiin hankkimassa 25 alusta. Tästä huolimatta eläkekassan lainakanta aleni 14 prosentilla. Kun varustamojen luottokysyntä pysyi vahvana myös seuraavana vuonna, kääntyi lainakantakin selvään kasvuun.[57] Myös asuntoluottojen kysyntä piristyi. Kehitykseen vaikutti sekä kansainvälisen että kotimaisen korkotason voimakas nousu pitkään jatkuneen alhaisen korkotason jälkeen. Pankit ja vakuutusyhtiöt myönsivät uusia lainoja enimmäkseen markkinakorkoon sidottuina. Uudessa tilanteessa MEK:n lainat eivät enää olleetkaan kalliita. Vuonna 1989 kassa korotti alushankintaluottojen korkoa lähemmäksi työeläkelaitosten vastaavia korkoja.[58]

Vuosi 1989 oli kaksijakoinen. Osakkeiden ja joukkovelkakirjojen kauppa pysähtyi lähes kokonaan oltuaan vielä alkuvuodesta vilkasta. Kesällä pörssikurssit lähtivät voimakkaaseen laskuun ja markkinakorot (Helibor) nousivat loppuvuonna noin 16 prosentin tasolle.[59] Kun osakkeiden hinnat laskivat jyrkästi myös vuonna 1990, tehtiin kassan osakesalkkuun yli kymmenen miljoonan markan arvonalennukset. Vuoden 1990 lopulla sijoitusomaisuudesta lainoja oli 72 prosenttia, arvopaperisijoituksia 12 prosenttia ja kiinteistöjä 16 prosenttia.[60]

Korkean korkotason ansiosta eläkekassan sijoitusten nettotuotot kasvoivat edellisvuodesta 16 prosentilla vuonna 1991. Sijoitusten painopiste oli edelleen alus- ja asuntoluotoissa. Kassa myönsi luottoja kahdeksan uuden aluksen hankintaan sekä yhden aluksen peruskorjaukseen. Alushankintalainojen korko oli vielä vuoden alkupuolella useita prosenttiyksikköjä markkinakorkoja alempi. Vuoden loppuun mennessä ero tasoittui. Liike- ja toimistotilat olivat lähes kaikki vuokrattuina.[61]

Kun korkeat korot ja lama vähensivät alusluottojen kysyntää, kaksinkertaisti kassa joukkovelkakirja- ja obligaatiosijoituksensa vuoden 1992 aikana.[62] Suomen vienti sai vahvan impulssin marraskuun 1991 devalvaatiosta ja markan kellutuksesta lokakuussa 1992. Pörssikurssit lähtivät nousuun ja vuonna 1993 osakkeiden hinnat kohosivat Helsingin pörssissä peräti 91 prosenttia, mikä oli enemmän kuin missään muualla. Korot puolestaan laskivat selvästi. Kokonaisuudessaan kassan sijoitukset tuottivat hyvin eli vajaat 11 prosenttia. Alusluottojen kysyntä oli lähes tyrehtynyt ja lainojen osuus sijoituskannasta laskenut 55 prosenttiin. Matala inflaatio ja edelleen korkeahko reaalikorko vähensivät  mielenkiintoa alusluottoihin. Rahaa sai jo muualta edullisemmin. Toisaalta suomalaisvarustamot eivät olleet tehneet kolmeen vuoteen uusia laivatilauksia.[63]

Eläkeikäkysymyksen ratkaisu helpottaa eläkkeiden yhteensovittamista

Professori Pentikäinen oli todennut selvityksessään merimieseläkkeiden määrällisestä tasosta, ettei sen suhteen ”liene mitään olennaista tehtävänä”. Sen sijaan toisen saavutetun edun, eläkeiän, päivittämistä hän piti ”ainakin tutkimisen arvoisena”.  Pentikäisen johtama eläkeikäkomitea jätti alkukesästä 1983 loppumietintönsä, jossa se esitti työeläkejärjestelmään uusia eläkemuotoja: ammatillinen varhaiseläke, varhennettu vanhuuseläke, osa-aikaeläke.[64]

Merimieseläkekassan tuolloisen hallintojohtajan Helena Jaatisen mukaan kassa seurasi eläkeikäkomitean työn edistymistä hieman sivusta. Kysymystä eläkeiän tarkistamisesta pitivät kassan hallituksessa edelleen esillä erityisesti päällystöjärjestöt, kuten jo 1970-luvulla. Syksyllä 1984 Suomen Laivanpäällystöliitto totesi aloitteessaan, että ”kehitys oli johtanut väistämättä siihen, etteivät  vuonna 1956 todetut merimieseläkelain perustelut miehistön ja päällystön erialaisesta eläkeiästä enää päteneet. ”Eläkejärjestelmä on otettava tältä osin tarkastelun kohteeksi ja pyrittävä löytämään keinot, joilla kaikille merenkulkijoille saadaan sama 55 vuoden eläkeikä.” Miehistön työn raskautta ja kuluttavuutta suhteessa päällystön työhön – ja siten alempia eläkeikiä – olikin Jaatisen mukaan tuolloin yhä vaikeampi perustella.[65]

Toimitusjohtaja Aurelan viestiin siitä, että MEL:n etuuksia oli koordinoitava yleisen eläkejärjestelmien kehityksen mukana saattoi hyvinkin vaikuttaa STM:n vuonna 1984 asettama työryhmä, joka selvitti työeläkejärjestelmien valtion osuuksia. Merimieseläkekassaan perustettiin syksyllä 1984 työryhmä seuraamaan yleisen eläkeikäuudistuksen valmistelua sekä selvittämään MEL:n ”nykyisten eläkeikäsäännösten tarkoituksenmukaisuus” ja tekemään mahdolliset muutosehdotukset ”ottaen huomioon myös valtionosuuksia selvittäneen työryhmän kannanotot”.[66]

Työeläkeikäuudistus kypsyi valmiiksi vuoden 1985 aikana. Ammatillisen varhaiseläkkeen ajatuksesta oli luovuttu ja tilalle kehitetty yksilöllinen varhaiseläke. Uudistuksen mahdollistamat joustavat eläkeikäjärjestelyt otettiin harkintaan myös MEL:ssa, kun ilmeni, että yksilöllisen varhaiseläkkeen ikärajaksi oli tulossa 55 vuotta eli sama kuin miehistön alin eläkeikä MEL-järjestelmässä. Työeläkejärjestelmän uudistukset astuivat voimaan vuoden 1986 alusta. Yksilöllinen varhaiseläke sijoitettiin lainsäädännössä työkyvyttömyyseläkkeen alalajiksi täyden työkyvyttömyyseläkkeen ja vuoden 1987 alusta voimaan astuneen osaeläkkeen rinnalle. Työttömyyseläkkeen ikäraja palautui asteittain 60 vuoteen. Vuoden 1986 alusta astui voimaan myös varhennettu vanhuuseläke, jonka alaikärajaksi tuli 60 vuotta.[67]

MEK:n hallituksessa eläkeikäuudistusta puitiin syyskuussa 1985. Tuolloin todettiin, että yksilölliset varhaiseläkkeet ja varhennetut vanhuuseläkkeet eivät toimisi vapaakirjaeläkkeiden osalta, elleivät ne muodostuisi yleisiksi. Tämän vuoksi valtioneuvosto oli vuoden 1986 budjetin perusteluissa edellyttänyt niiden tuomista merimieseläkelakiin vuoden 1987 alusta. Tässä yhteydessä oli myös selvitettävä, millä tavoin MEL:n eläkeikäsäännökset yleisen tason ylittäviltä kohdiltaan voitaisiin asteittain saattaa yleistä etuustasoa vastaaviksi.

Toimitusjohtajaa Aurela esitti kassan hallitukselle, että eläkeikäuudistus toteutettaisiin ”valtion tulo- ja menoarvion perustekstin mukaisesti” vuoden 1987 alusta. Uudistuksen pikaista toteuttamista ja ulottamista koko MEL:n eläkeikäsäännöstöön perustelivat yleisen eläkeikäuudistuksen tarjoama yksilöllisesti paremmin kohdentuva eläkeoikeus. Näiden kriteerien rinnalla MEL:n ”kaavamainen” varhaiseläketaulukko oli ”katsottava vanhentuneeksi ja eläkkeitä virheellisesti, myös terveille ja keveämpiäkin töitä tekeville, kohdentavaksi”. Aurela ehdotti alimpien eläkeikien säilyttämistä 55 ja 60 vuodessa sekä yleiseksi eläkeiäksi sekä miehistöllä että päällystöllä 65 vuotta. ”Muutoksen vaikutukset olivat päällystön kohdalla verraten vähäiset mutta pelkästään myönteiset.”[68]

Keväällä 1986 Aurela esitteli valtuuskunnalle ”työstettyä mallia”, joka poistaisi

nykyisen 25 vuoden jälkeisen ansaintakatkon, nostaa eläketasoa ja yhtenäistää eläkeiän muiden eläkelakien kanssa tinkimättä järjestelmän periaatteista. Miehistön eläkkeiden taso nousisi. Varsinkin pienimmät, myöhemmällä iällä merelle tulleiden naisten eläkkeet suurenisivat. Toisaalta eläkeiän korotus säästäisi eläkemenoja. Kokonaisuudessaan muutos ei olennaisesti vaikuttaisi eläkemenojen kokonaismäärään, mutta jakaisi eläkkeet nykyistä oikeudenmukaisemmin.[69]

Päällystöjärjestöt tyytyivät ammatillisen eläkeiän alentamisen sijasta yksilölliseen varhaiseläkeratkaisuun kun samalla päätettiin miehistön ammatillisen eläkeiän nostamisesta. Miehistön osalta ratkaisevaa oli riittävän pitkä siirtymäkausi. Yleinen eläkeikä nostettiin heillä vuoden 1992 alusta asteittain marraskuuhun 2002 mennessä 65 vuoteen. Eläkkeelle oli yhä mahdollista jäädä 55-vuotiaana mikäli meripalvelua oli kertynyt 35 vuotta aikaisemman 25 vuoden sijaan. Ansaintakatko jäi edelleen voimaan, sillä täysi eläke ansaittiin edelleen 25 vuoden palvelulla, ”jonka jälkeen aletaan ansaita eläkeiän alennusta” yhdellä kuukaudella jokaisesta ansaitusta maksukuukaudesta, muotoili toimitusjohtaja Jaatinen.[70]

Kokemukset yksilöllisestä varhaiseläkkeestä olivat hyviä ja uudet eläkelajit täyttivät selvän tarpeen kohtuullisin kustannuksin.[71]

Tasausjärjestelmä turvaa kassan tulevaisuuden

Ulosliputettujen alusten eläketurvan tultua järjestetyksi merimieseläkejärjestelmän ”ainoa todellinen kohtalonkysymys” oli toimitusjohtaja Aurelan mukaan sama kuin koko työeläkejärjestelmällä: ”Eläkevakuutuksen maksutaso tulee niin meillä kuin muuallakin nousemaan lähes kolmannekseen palkoista ja ongelmia syntyy, mikäli kehitys ei kansainvälisesti kulje liki tasatahtia. Merenkulussa kansainvälinen kilpailu lyö läpi pahemmin kuin muissa elinkeinoissa.” Aurela siis näki keväällä 1986 merenkulkuun –  uhanalaiseen toimialaan – liittyvän riskin niin suurena, että ”työeläkejärjestelmän varhaissyntyisenä pioneerina aikanaan itsenäiseksi jääneen merimieseläkejärjestelmän on aika etsiytyä ylivertaiseksi kehittyneen seuraajansa yhteyteen, ns. TEL-tasausjärjestelmään ja muuhun ETK-yhteistyöhön”.[72]

TEL-tasausneuvotteluihin osallistuivat kesällä 1986 johtaja Lasse Laatunen STK:sta, sosiaalisihteeri Markku Hyvärinen SAK:sta, toimitusjohtaja Matti Uimonen ETK:sta ja Ilmarisen toimitusjohtaja Juhani Salminen TELA:n edustajana. MEK:iä edusti Aurela sekä syksyllä uutena toimitusjohtajana aloittava Helena Jaatinen.[73]

MEK:n saamat vakuutusmaksutulot jämähtivät ulosliputusten ja alusmyyntien vuosina 1984–1988 käytännössä samalle noin 140 miljoonan markan tasolle. Eläkemenojen kasvu ajanjaksolla oli sen sijaan merkittävä, vajaasta 146 miljoonasta markasta runsaaseen 235 miljoonaan markkaan. Voimakasta kasvua vahvistivat merkittävästi lisääntyneet työkyvyttömyyseläkkeet sekä yksilöllisen varhaiseläkkeen suosio. Kehitys oli kaiken kaikkiaan kassan taloudelle surkea, vaikka valtio osallistuikin kolmanneksella eläkemaksujen hoitoon ja sijoitusten tuotto kasvoi samalla ajanjaksolla noin 60 prosentilla 78 miljoonaan markkaan.

Ei siis ihme, että tasauspooliin liittymistä ajettiin kassassa määrätietoisesti. Samalla kuitenkin korostettiin sitä, ettei merimieseläkejärjestelmän talous ollut ”herkkä syvienkään merenkulun vaihteluiden suhteen”. Vuonna 1985 tehty simulaattoritutkimus kun osoitti, ”että ennakoitu elinkeinon supistuminen noin 2000 työpaikalla vuosikymmenen loppuun mennessä aiheuttaisi erittäin pitkällä aikavälillä jopa talouden lievää keventymistä, kun järjestelmästä poistuneiden merenkulkijoiden eläke muuttuisi vapaakirjaksi”. Kassa ja merenkulkuala kokonaisuudessaan painottivatkin, ettei tasausjärjestelmään osallistumisesta haluttu pysyvää kevennystä merimieseläkkeiden rahoitukseen, vaan sillä pyrittiin nimenomaan vaimentamaan elinkeinon suppeudesta johtuvaa heilahtelualttiutta.[74]

Kassa vuokrasi Isolta-Roobertinkadulta suuren huoneiston, jossa tasausjärjestelmään liittymistä työstävä työryhmä sai rauhassa rakentaa ja pohtia liittämisen ehtoja ja kutsua kuultavakseen asiantuntijoita. Merimieseläkekassaa työryhmässä edusti kassan uusi lakimies Ove Herrlin.[75] Suuret työmarkkinajärjestöt ja Eläketurvakeskus antoivat periaatteellisen hyväksymisen liittymiselle vuonna 1987. Jaatinen katsoi tuolloin, että päätös oli perusteltua myös laajemmasta eläkepoliittisesta näkökulmasta. ”Ei ollut perusteita jättää merimieseläkkeitä ainoana yksityisen sektorin eläkejärjestelmänä tasauspoolin ja viimeisen laitoksen periaatteen ulkopuolelle.”[76]

Muutoksen tekninen valmistelu kesti useita vuosia, sillä koko MEL:n laskentatekniikka tietojärjestelmineen oli uudistettava. Laskelmia hankaloitti suuresti MEL:n ja TEL:n erot eläkkeen kertymisessä, eläkeiässä ja koko eläkeoikeuden laskentatavassa. Suurimpia teknisiä ongelmia syntyi kuitenkin miehistön yleisen eläkeiän asteittaisesta nousemisesta pitkällä siirtymäkaudella.[77]

Laskelmat osoittivat toukokuussa 1989, että tasausjärjestelmään liittyminen toisi huojennusta merimieseläkkeiden rahoituspaineisiin olennaisesti enemmän kuin kaksi vuotta aiemmin oli ennustettu. Uusimmissa laskelmissa päädyttiin noin 30 miljoonan markan nettohyötyyn TEL-tasoisten etujen osalta. Näillä tiedoilla MEK:n hallitus teki lopulta  periaatepäätöksen liittymisestä TEL-vastuunjakoon. Merimieseläkkeet liitettiin tasausjärjestelmään ja viimeisen laitoksen periaatteeseen vuoden 1991 alusta.[78]

Vastuunjakojärjestelmässä STM antoi tasausperusteet, jotka määrittelivät kassan ja tasausjärjestelmän välisen maksuliikenteen.[79] Vastuunjaossa MEL-eläkkeet otettiin huomioon vain siltä osin kuin ne vastasivat TEL:n vähimmäiseläketurvaa. MEK:n osuus vastuunjaossa määräytyi samojen perusteiden mukaisesti kuin muiden eläkelaitosten. Periaatteena oli, että osa eläkkeistä rahastoidaan, ja tästä osasta oli vastuussa se eläkelaitos, jossa työsuhde oli vakuutettu. Muu osa eläkkeestä oli järjestelmässä mukana olevien eläkelaitosten yhteisellä vastuulla. MEL-eläkemenoista yhteisesti kustannettavat eläkkeen osat vastasivat noin 50 prosenttia.

Kunkin eläkelaitoksen osuus yhteisesti kustannettavista eläkkeenosien rahoituksesta riippui laitoksen maksutulon kehityksestä. Mikäli maksutulo suhteessa muihin järjestelmässä mukana oleviin kehittyi suotuisammin, oli laitoksen osuus yhteisesti kustannettavista eläkkeistä vastaavasti suurempi ja päinvastoin.

Merimieseläkejärjestelmää koski siis vuoden 1991 alusta myös viimeisen laitoksen periaate, minkä mukaisesti eläkkeen maksoi kokonaisuudessaan se eläkelaitos, jossa työntekijä viimeiseksi oli ollut vakuutettuna. Eläke puolestaan määräytyi kustakin työsuhteesta erikseen, mikä merkitsi eläkkeiden laskemista kokonaan uudella periaatteella. Tämän vuoksi MEK:n oli uusittava ATK-järjestelmänsä perusteellisesti.[80]

MEK:n pitkäaikainen lakimies Ove Herrlin on todennut vastuunjakojärjestelmään liittymisen olleen MEK:n historian tärkeimpiä käännekohtia. Kenties se oli niistä merkittävin. MEL-maksut tulivat turvatuksi. ”Lisäksi MEL-eläke määräytyi liittymisen jälkeen aivan kuten TEL, kustakin työsuhteesta erikseen, ja kokonaiseläkkeen määrä muodostui eri työsuhteista karttuneiden eläkkeiden yhteismäärästä. Syynä määräystekniikan muuttamiseen oli nimenomaan vastuunjakojärjestelmään liittyminen”. Toisaalta eläkkeenlaskenta vastuunjakoineen myös monimutkaistui merkittävästi, mikä johti atk-järjestelmien ”mutkistumiseen ja paisumiseen”, Herrlin kirjoitti vuonna 2006. [81]

Vuoden 1991 tilinpäätökseen MEK kirjasi vastuunjaossa tulevana korvauksena peräti 59,2 miljoonaa markkaa. Kun vastuunjako lopulta vahvistettiin marraskuussa 1992, toteutui se 37,1 miljoonaa markkaa pienempänä. Aktuaari Jaakko Tuomikoski laati hämmentävästä tilanteesta muistion, jonka mukaan arviointivirhe johtui osin siitä, että TEL:n perusturvan tason ylittäneet MEL-edut (ns. MEL-ylite) osoittautuivat lopullisessa laskennassa paljon odotettua suuremmiksi, ja osin siitä, että merenkulun työttömyys oli muita aloja selvästi vähäisempi ja vakuutusmaksutulo siten positiivisempi.[82]

Viimeisen eläkelaitoksen periaate vaikutti siihen, että eläkkeiden lukumäärä MEK:ssä kasvoi selvästi hitaammin kuin edellisvuosina. Myös keskimääräisen eläkkeen markkamäärä kohosi TEL-indeksin nousua enemmän.[83] Tuomikosken tammikuussa 1998 esittämien laskelmien mukaan valtion osuudet ylittäisivät MEL-ylitteiden määrän selvästi kaikkina tulevina vuosina. Ja mikäli kassan vakuutuksenmaksajien kehitys ei tulevaisuudessa muodostuisi olennaisesti suotuisammaksi kuin TEL:n, LEL:n ja TaEL:n vastaava kehitys, jäisi MEK tasauspoolissa pysyvästi nettosaajaksi.[84]

MEL-järjestelmä sopeutuu työeläkejärjestelmän muutoksiin

Suomalaisen merenkulun suhdanteet kulkivat 1980–1990-luvuilla vastasyklisesti maan kokonaistalouteen nähden. Merenkulku koki pahimman kriisinsä 1980-luvun jälkipuoliskolla kun suomalaiset nauttivat kasvusta, niin sanotuista kulutusjuhlista ja korkeasta työllisyydestä. Pahimpina lamavuosina 1990-luvun alkupuoliskolla suomalainen kauppalaivasto taas oli vakiinnuttanut laajuutensa alemmalle mutta vakaammalle tasolle. Samalla merimieseläkejärjestelmä toimi verrattain hyvin.

Merimieseläkekassan aktuaari Jaakko Tuomikoski esitteli marraskuussa 1993 vakuutusteknistä tutkimusta. Sen perusvaihtoehdossa oletettiin vakuutettujen henkilötyövuosien luvun vakiintuvan pitkäksi aikaa ”nykyiselle 7500 tasolleen”, josta se alkaisi laskea vuodesta 2015. Miehistön miesten keskimääräisen vanhuuseläkkeelle siirtymisiän oletettiin kohoavan vähitellen noin 61 vuoteen. MEK:n maksuperuste yhdessä tasausjärjestelmän kanssa turvasi kassan vakavaraisuuden kaikissa tutkituissa tilanteissa. Tulos oli olennaisesti suotuisampi kuin vuoden 1990 tutkimuksessa.[85]

Surkea kansantalouden tila, suurtyöttömyys ja väestörakenteen muutos olivat herättäneet kuitenkin Suomessa vilkkaan keskustelun siitä, oliko 1980-luvulla täydennetyn ja kohennetun työeläketurvan ylläpitämiseen enää edellytyksiä. Samanaikaisesti vahvistui paine työantajien eläkemaksujen alentamiseen keinona elvyttää riutuvaa elinkeinoelämää.

Työantajien ja palkansaajien keskusjärjestöt sopivat tupo-neuvotteluissa marraskuussa 1992 työeläkejärjestelmän kehittämisestä Eläkekomitea 90:n ehdotuksiin pohjautuen. Työntekijät maksoivat vuoden 1993 alusta 3 prosentin suuruista työeläkevakuutusmaksua ja työantajien maksua alennettiin 2,5 prosenttiyksiköllä. Yhteensä maksut olivat 18 prosenttia. Lisäksi sovittiin, että tulevista maksun korotuksista työnantajat ja työntekijät vastaavat puoliksi. MEL-järjestelmän maksut nousivat vuoden 1993 alusta yhteensä 18 prosenttiin.

Tupo-sopimuksessa todettiin myös, että ”kansantalouden pitkän aikavälin työvoimatarpeen ja eläkemenojen kohtuullisina pitämisen kannalta” oli välttämätöntä, että ”keskimääräinen eläkkeellesiirtymisikä nousee tuntuvasti nykyiseltä kansainvälisesti poikkeuksellisen alhaiselta tasolta”. Niinpä liiankin suosituksi tulleen yksilöllisen varhaiseläkkeen ikärajaa nostettiin kolmella vuodella 58 vuoteen vuoden 1994 alusta. Toisaalta yli 60-vuotiaiden eläkkeen karttumaa korotettiin 1 prosenttiyksiköllä 2,5 prosenttiin. Kokonaiseläke pysyi edelleen enintään 60 prosenttina eläkepalkasta.[86]

STM oli pyytänyt joulukuussa 1992 Merimieseläkekassalta Tupo-sopimuksen mukaisia lakitekstejä perusteluineen myös MEL:n osalta.  Tämän jälkeen alkoivat MEK:n ja STM:n neuvottelut, joiden etenemisestä Helena Jaatinen kirjoitti muistion uudenvuodenpäivänä:

Hallitusneuvos Tuulikki Hakkaraisen mukaan yksityisen sektorin työeläkejärjestelmän yhteensopivuus melkoisesti kärsii, jos nyt sovittuja lainmuutoksia ei toteuteta merimieseläkejärjestelmässä. Hänen näkemyksensä mukaan on tärkeää ulottaa myös sopimuksen säästövaikutukset koskemaan koko työeläkejärjestelmää eikä eläkekassa ilman erityisen painavia syitä voi jäädä niiden ulkopuolelle – tämän vuoksi hallitusneuvos Hakkarainen ehdottaa, että asetettaisiin työryhmä tarkemmin selvittämään lainmuutoksen toteuttamista merimieseläkejärjestelmässä. Ryhmän tehtävänä olisi erityisesti valmistella ehdotus yksilöllisen varhaiseläkkeen ikärajasta ja työntekijän suorittaman eläkevakuutusmaksun vaikutuksesta eläkepalkan muodostumiseen –mahdolliset muutokset tulisi saattaa voimaan 1994 alusta.

Kysymykset olivat luonteeltaan periaatteellisia. Yksilöllisen varhaiseläkkeen ikärajan nosto uhkasi aktivoida jälleen keskustelun miehistön ja päällystön erilaisista eläke-ehdoista. Vaikeampi pala oli kuitenkin työntekijän vakuutusmaksun vaikutus. TEL:ssä työntekijän vakuutusmaksu tuli pienentämään eläkkeen perustana olevaa palkkaa, kun eläkeläisten ja työntekijöiden toimeentulon suhteeseen ei haluttu tehdä muutosta.

MEL:ssä vastaava leikkaus uhkasi itse asiassa muuttaa työtä tekevien ja eläkeläisten toimeentulon suhdetta. ”Toisaalta muutoksella saataisiin aikaan säästöjä, jotka merimieseläkejärjestelmässäkin olisivat enemmän kuin tarpeen”, Jaatinen pohti kassan hallitukselle jättämässään muistiossa.[87]

Merenkulun työmarkkinajärjestöt, STM, ETK sekä MEK neuvottelivat syksyllä 1993 muutoksista MEL-järjestelmään. Aktuaari Tuomikosken mielestä tasauspoolin jatkuvuuden kannalta oli välttämätöntä, ”että MEL-järjestelmä osaltaan sopeutuu ajankohtaisiin muutospaineisiin vastaavasti kuin muu yksityisen sektorin työeläkejärjestelmä”. Neuvottelujen lopputulemana oli yksilöllisen varhaiseläkkeen ikärajan nosto sekä MEL:iin lisätty osa-aikaeläke, joka voitiin myöntää 58-vuotiaalle. Työntekijän vakuutusmaksu sisältyi jatkossakin eläkepalkkaan. Toimitusjohtaja Jaatisen mukaan ratkaisut eivät kaikilta osin olleet helppoja, mutta ne oli lopulta tehty yksimielisesti. Uudistukset astuivat voimaan vuoden 1994 alusta.[88]

Seuraavista merkittävistä uudistuksista TEL-järjestelmään päätettiin vuonna 1995 tavalla, jota oli pitkälti ennakoitu pääministeri Paavo Lipposen hallituksen ohjelmassa. TEL-indeksi määräytyi 65 ikävuoden loppuun asti (aktiivi-indeksi) puoliksi ansio- ja puoliksi hintatason muutosten mukaan. Yli 65-vuotiaiden TEL-indeksi määräytyi 80-prosenttisesti hintatason ja 20-prosenttisesti palkkatason muutosten mukaan. Eläkepalkka määräytyi jatkossa työsuhteen 10 viimeisen vuoden ansioiden perusteella aikaisemman neljän vuoden sijasta. Sopuun oli päästy toteuttamalla muutos asteittain siten, että se vaikutti täysipainoisesti vasta vuonna 2002 alkavissa eläkkeissä.  Työttömyyseläkkeen tulevan ajan karttumaa pienennettiin. Toisaalta työntekijän hakiessa työkyvyttömyyseläkettä, selvitettiin aina ensin mahdollisuus kuntoutumiseen. Määräaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen tilalle tulikin kuntoutustuki. Kansaneläkkeen täysi eläkevähenteisyys päätettiin toteuttaa asteittain. Merimieseläkejärjestelmään toteutettiin kaikki vastaavat muutokset vuoden 1996 alusta.[89]

Vuoden 1996 lopulla vahvistetulla maksuperusteella MEL-vakuutusmaksua nostettiin  vuoden 1997 alusta yhteensä 19 prosenttiin. Tämän jälkeen maksua oli määrä nostaa yhteensä prosenttiyksiköllä joka toinen vuosi, kunnes päädyttäisiin yhteensä 24 prosentin enimmäistasoon.[90] Vuonna 1999 maksuja nostettiin suunnitellusti 20 prosenttiin.  Merimieseläkekassan maksut olivat silti alemmat kuin työeläkejärjestelmässä, jossa vakuutusmaksut olivat kohonneet jo vuonna 1995 yli 20 prosentin.

Sijoituksien painopiste pois lainoista

MEK:n sijoitusympäristö oli vuoteen 1994 tultaessa muuttunut ratkaisevasti. Sijoittamisen kauppamerenkulun etua palveleviin tarkoituksiin teki hankalaksi alushankintaluottojen olematon kysyntä. Korkojen alentaminen olisi voinut auttaa, mutta työeläkejärjestelmän vastuunjaossa edellytettiin laskuperustekoron mukaista tuottoa.

Merenkulkua eläkekassa tuki toisella perinteisellä tavalla. Asunto-osakeyhtiö Helsingin Seilorin rakennuttaminen Helsingin kaupungilta vuonna 1994 ostetulle tontille Ruoholahteen oli kassan ensimmäinen vuokratalohanke yli 15 vuoteen. Pian kassa rakennutti myös Turkuun asunto-osakeyhtiömuotoista vuokrataloa. Tämänkin jälkeen kassa sijoitti vuokrataloihin ja strategiansa mukaisesti erityisen tavoitelluille alueille. [91] Linjaukseen vaikutti vahvasti vuokrasääntelyn päättyminen vuonna 1995, mikä kannusti myös korjausvelkaa keränneiden vanhojen vuokratalojen saneeraamiseen. Tällöin kassa korotti huoneistojen vuokria kullakin alueella vallitsevalle kohtuulliselle tasolle korkeintaan neljän vuoden siirtymäajalla siitä kun korjaustyöt oli saatu valmiiksi.[92]

Marraskuussa 1998 eläkekassan hallitus tutustui kassan omistamiin vanhempiin vuokrataloihin Turun seudulla ja Maarianhaminassa. M/S Isabellalla kokoustanut hallitus linjasi myös kassan vuokrausstrategian. Se oli vuokra-asuntojen tarjoamista ensisijaisesti merenkulkijoille kohtuulliseen käypään vuokraan osana eläkekassan sijoitustoimintaa. ”Vuokra-asuntojen rakentamiseen liittyvä sosiaalinen näkökohta ilmenee siten, että tällä tavalla parannetaan merenkulkijoiden mahdollisuuksia vuokra-asunnon saamiseen.”[93]

Alusluottojen kysynnän hiipuminen suorastaan pakotti kassan vähentämään yhteen suppeaan toimialaan eli merenkulkuun liittyvää riskiä. Lain edellyttämien turvaavien ja riittävän tuottavien sijoituskohteiden löytämisen teki kuitenkin vaikeaksi se, että joukkovelkakirjojen osuus oli kasvanut jo verrattain suureksi. Kun niidenkin tuottotaso heikkeni jo merkittävästi, kassa päätti keväällä 1995 – seitsemän vuoden tauon jälkeen – sijoittaa uutta rahaa osakkeisiin, ei kuitenkaan ”liian suurta määrää”.  Ulkomaisia osakesijoituksia päätettiin tehdä sijoitusrahastojen kautta.[94]  

Työeläkeyhtiöillä oli sama ongelma. Perinteistä takaisinlainausta oli vaikea harjoittaa tuottavilla ehdoilla. Eläkelaitosten sijoitustoiminnan paradigman muutos alkoikin olla käsillä. Sijoitukset oli kerta kaikkiaan saatava tuottamaan paremmin. Toisaalta Eläke-Kansan konkurssi vuonna 1994 oli vallitsevalle järjestelmälle järkytys ja varoittava muistutus. Seurauksena oli eläkeyhtiöiden tiukempi ja yhdenmukaisempi valvonta. Ohjeita ja suuntaviivoja vakuutusyhtiöiden sijoitustoiminnalle valmisteleva STM suoritti tammikuussa 1995 tarkastuskäynnin myös Merimieseläkekassaan.[95]

Perimmäisenä tavoitteena oli työeläkeyhtiöiden sijoitustoiminnan monipuolistaminen ja riskin hajauttaminen. STM:n joulukuussa 1995 antaman päätöksen mukaan MEK:n oli noudatettava soveltuvin osin tuoretta ”Puron pakettia” eli STM:n vakuutusyhtiöille antamia, kulloinkin voimassa olevia kirjanpitoa ja tilinpäätöstä koskevia sekä sijoitussuunnitelmaa ja vakuutusteknisen vastuuvelan katetta koskevia määräyksiä. MEK:n vastuuvelan katteesta sai vastedes olla velkasitoumuksia, joiden vakuutena oli aluskiinnityksiä, enintään viisi prosenttia vastuuvelan bruttomäärästä. Tuossa vaiheessa aluskiinnitysten osuus oli 12 prosenttia, mihin eläkekassan täytyi hakea määräaikaista poikkeuslupaa.[96]

STM:n ohjeistuksen vaikutus oli kaiken kaikkiaan suuri. Eläkekassa laati historiansa ensimmäinen vastuuvelan katelaskelman vuoden 1995 tilinpäätöksestä. Se osoitti, että vastuuvelka oli katettu ”täyteen määrään ja ylikin”.[97] Vuonna 1996 MEK liitettiin myös yksityisen sektorin eläkelaitosten väliseen konkurssiyhteisvastuuseen. Näin merimieseläkkeet tulivat turvatuksi siltä varalta, että MEK joutuisi konkurssiin. Yhteisvastuu rajoittui toki vain siihen osaan MEL-eläkettä, joka vastasi TEL:n mukaista vähimmäiseläketurvaa.[98]

Vakuutusyhtiölakiin sekä työeläkelakeihin tuli vuoden 1997 alusta voimaan muutoksia, joiden tarkoituksena oli parantaa lakisääteistä eläkevakuutusta harjoittavan vakuutusyhtiön vakavaraisuutta ja uudistaa vakavaraisuuden valvontajärjestelmää. Samalla annettiin myös työeläkevakuutusyhtiölle mahdollisuus sijoittaa kohteisiin, jotka olivat alttiina markkinaheilahteluille.[99]

Laki työeläkeyhtiöistä ja eläkelaitosten sijoitustoiminnan järjestämisestä astui voimaan 1.5.1997. MEK:n sijoitussuunnitelma laadittiin vastedes hallituksen toimesta. Tämän vuoksi hallituksen jäsenille ja varajäsenille järjestettiin toukokuun lopulla sijoitusasioita, tietohallintoasioita ja kiinteistöasioita koskeva seminaari.

Sijoitustoiminnassaan MEK:n oli lisäksi soveltuvin osin noudatettava vakuutusyhtiölain ja työeläkeyhtiöistä annetun lain määräyksiä. Vaikka työeläkevakuutusyhtiötä  koskevaa vakavaraisuustarkastelua ei vielä säädöstasolla asetettu eläkekassan velvollisuudeksi, tehtiin sitä käytännössä jo vuoden 1997 alusta. Eläkelaitoksen vakavaraisuutta mitattiin toimintapääomalla eli eläkelaitoksen varojen ja vastuiden erotuksella. Toimintapääoma oli ikään kuin puskuri sijoitusriskejä vastaan. MEK:ssä se muodostui kahdesta erästä, tilinpäätöksen vastuuvelan ja tasausperusteiden mukaisesti lasketun vastuuvelan erotuksesta  sekä omaisuuden arvostuseroista. Toimitusjohtaja Jaatisen mukaan uudet säännökset toimivat erinomaisina työkaluina sijoitussuunnitelman teossa ja sijoitusten toteutuksessa.[100]