Inflaation, indeksien ja paranevien etujen ristiaallokko (1967-1980)

Uudet ehdot ja taloustilanne kääntävät kurssia eläkkeelle 1967

MEL:n ehtoja parannettiin 1967 poistamalla kertymää heikentänyt ns. kolmen vuoden katko, mikä ”helpotti eläkkeelle lähtöä ja nosti vanhojen merenkulkijoiden eläketasoa”. Siihen asti ”muun kuin vapaakirjaeläkkeen saamisen yleisenä edellytyksenä on melko yhtäjaksoinen merimiestoimessa oleminen”, osattiin arvioida jo 1956. Eläkkeiden määrän hyppäys osui merenkulun ja Suomen talouden samanaikaiseen taantumaan. Vaikea työllisyystilanne monien varustamojen lopettamisen kanssa johti ”usean ikäluokan siirtymisen eläkkeelle nopeassa tahdissa”. Lisäksi aiempaa nuorempien, keskimäärin jo alle 50-vuotiaiden työkyvyttömyyseläkkeet kasvattivat menoja.[3]

Eläkehakemusten (345) määrä tuplaantui vuoden 1967 aikana ja keskimääräinen eläkkeelle lähtöikä aleni. Laivatyöstä jäätiin pois säädetyssä iässä, eikä enää sinnitelty toimeentulon ja oman eläkkeen parantamiseksi, kuten alkuvuosina. Eläkkeiden määrää nosti myös niiden keston pidentyminen, mihin vaikutti varhentuneen eläköitymisen lisäksi eläminen yhä vanhemmaksi. Kassan vanhuuseläkkeensaajien vuosittainen kuolleisuus aleni viidesosaan 60-luvun alusta 70-luvun loppuun. Samana aikavälinä vakuutettujen luku säilyi noin 15 000:ssä. Suhteessa eläkeläisten määrä säilyi maltillisena, alle 10 prosentissa alan työpaikoista.

Talouspoliittinen tilanne keskustelutti kokouksesta toiseen MEK:n hallituksessa, jossa todettiin maaliskuussa 1968, että ”Liinamaan sopimukseen[4] liittyvistä sosiaaliturvan ratkaisuista merimiehillä jo on ainakin niin hyvät edut kuin mitä muiden työntekijöiden edellytetään saavan, joten merimieseläkelain muuttaminen ei liene tarpeen”. Lausumasta huokuvaa merenkulkijoiden turvan etumatkaa havainnollistaa asetelma 1968 kuukausieläkkeen keskisuuruudesta eri järjestelmistä. [5]

Vuoden 1971 alusta eläkkeen tason määräsi kokonaistulo aiemman peruspalkan asemesta. Samana vuonna solmitun kolmannen tupo-sopimuksen (UKK-sopimus) sosiaalipakettiin kuului eläkkeiden lapsikorotus, jolloin MEL-yhteensovitusraja oli 66 prosenttia. Eläke-edut vankentuivat ja keskimäärin 10 prosentin vuosittaisten indeksikorotusten kanssa esimerkiksi 1967 myönnetty eläke oli jo 1972 runsaat puolet suurempi.

Liinamaan 1968 vakauttamissopimus poisti myös kassan lainoista indeksiehdon, joilla eläkkeiden korotukset oli siihen saakka voitu rahoittaa. Kun eläkkeelle lähtöikä aleni, kassan eläkkeensaajien määrä tuplaantui parissa vuodessa 1966 – 68 ylittäen jo tuhannen rajan. Vuonna 1971 eläkkeensaajia oli 1 770, joista kolmannes perhe-eläkkeensaajia. Tuohon mennessä eläkeläisten määrä kolminkertaistui, mutta maksamiseen tarvittu rahamäärä yli kuusinkertaistui.[6]

Tarve vakuutusmaksun korottamiseksi kasvaa

Merimieseläke alkoi oppivuosiensa jälkeen toimia sille alun perin tarkoitetulla tavalla; kustannukset vain yllättivät. Keskeiseksi kysymykseksi tuli, miten tämä etujen hyvä ja vuosi vuodelta paraneva taso rahoitetaan? Eläkkeensaajien määrän ja menojen kasvaessa kassan oli keksittävä keinoja sopeuttaa talouttaan, vaikka elinkeino kannattavuus kulki myötäisissä tuulissa taas 1970-luvun alun.

Vuosikymmenen lopulla 1969 kassasta raportoitiin, että ”eläkemenon nopea kasvu on aiheuttanut sen, että sijoitusten kasvu on suhteellisesti hidastunut ja 90% vakuutusmaksutuloista käytettiin eläkkeisiin ja etuihin”. Kolmea vuotta aiemmin eläkemenot olivat lohkaisseet maksuista vain kolmanneksen, joten muutos tapahtui äkillisesti. Kokonaispalkkaan siirtyminen 1971 peruspalkasta yhtäältä kaksinkertaisti vakuutusmaksutulon, mutta ei tasapainottanut menoja.

Aiemmin erillisinä tehdyt vakuutustekniset selvitykset säännöllistyivät ja 1971 lähtien todettiin välttämättömäksi ”siirtyä jatkuvaan tutkimustoimintaan kassan tilasta”. Laskelmia teki yksi aikakauden pätevimmistä vakuutusmatemaatikoista, Kauko Poranen. Hallituksen puheenjohtaja vaihtui 1973 Erkki Pesosesta Altti Aurelaan, joten vakuutusmatemaattista tietämystä riitti myös kassan hallinnossa.

Kiinteistöjen tuotto heikkenee – huolena elinkeinon kilpailu- ja työkyky

Menojen moninkertaistuttua kassa selvitti heti 1971 mahdollisuudet sijoitusten tehostamiseksi. Valtuuskunta käsitteli kysymystä varsinaisessa ja kahdessa ylimääräisessä kokouksessa. MEK-sijoitukset jakautuivat alkuperäisten suuntaviivojen mukaisesti: alusluottoihin ja vuokra-asuntoihin. Lain edellyttämiin varmoihin asuntosijoituksiin oltiin pitkään tyytyväisiä. Ne auttoivat 70-luvun alussa eteläisen Suomen merenkulkijoiden asuntopulaa Ahvenanmaalta, Turun ja Helsingin seudulta Haminaan asti. Lisäksi linjattiin, että ”Myös muiden palvelumuotojen aikaansaaminen merenkulkijoille saattaa olla tarpeellista”.

Kotkaan rahoitettiin merimiespalvelutalo jo 1972. Käytännön toiminnasta vastasivat valtio ja eri järjestöt. Lisäksi 70-luvun alussa suunniteltiin rahalaitosten kanssa mahdollisuutta toteuttaa kohtuullisella neljänneksen omarahoituksella omistusasuntoja merenkulkijoille. Kun rakentamiskustannukset nousivat ja oli tonttipulaa, etenkin pääkaupunkiseudulla, etsittiin yhteistyötä rakennusmaan vuokraamisesta muiden työeläkelaitosten kanssa.[7]

Öljykriisistä 1973 alkanut kustannusnousu yhdessä UKK-sopimuksessa sovitun vuokarasäännöstelyn kanssa madalsivat tuottoja, jopa alle kahden prosentin. Yhtenäkään vuonna 70-luvulla ei saavutettu eläkesijoituksille asetettua viiden prosentin maksuperustekorkotasoa, joten kiinteistösijoituksilla ei taltutettu kasvavia kustannuksia. Tuki asumiselle oli kuitenkin sosiaalisesti lähes välttämätöntä. Merenkulkijan asumistutkimuksen 1976 mukaan edelleen joka neljäs aktiivimerenkulkija oli ”kiireellisesti uuden asunnon tarpeessa ja eläkeläisistä joka viidennellä tilanne oli sama”. Jo aiemmin kaavailtu asumisen tuen monipuolistaminen sai vahvistusta jatkolleen.

Puolet kassan 1 150 asunnosta sijaitsi pääkaupunkiseudulla 1980, mikä oli selvitysten mukaan myös halutuin asumapaikka. Tuolloin kiinteistöjä ja uusia rakennushankkeita oli hoitanut kassan oma rakennusmestari jo pitkään. Kiinteistötyöntekijöiden määrä oli kasvanut 20:een. Laivapäällystöliiton aloitteesta suunnittelua, rakentamisen ohjausta ja myös kiinteistöjen hallintoa varten asetettiin erillinen rakennustoimikunta 1977.[8]

Varustamotyönantajien luotottaminen tehokkaammin, mutta tasapuolisesti tuotti vielä enemmän pohdittavaa kuin kiinteistöt. Kasvavan kansainvälisen kilpailun puristuksessa toimiva elinkeino tarvitsi yhä parempia, ja siten kalliimpia laivoja. Alusluotoissa oli 1960-luvun loppuun sovellettu 7 – 8 prosentin yleistä korkokantaa. Nyt korot alkoivat elää valtion korkopolitiikan vaihteluiden mukana.

Valtuuskunnalle 1971 tehty selvitys totesi, että ”MEK on merkittävä rahalaitos, jonka osuus merenkulun saamista kotimaisista pankkien ja vakuutuslaitosten luotoista 1967 oli liki puolet”. Suuresta lainamäärästä huolimatta ”yhden prosentin koron nosto toisi samansuuruisen lisätulon, jos MEL-vakuutusmaksua nostettaisiin kahdella kymmenyksellä (8,0 % - 8,2%)”. Lisäksi todettiin, että ”Korkeamman koron periminen vaikeuttaa elinkeinoa ja on omiaan varat toisarvoiseen, spekulatiiviseen investointiin”, joista oli kokemusta aiempien indeksiehtojen ajalta. Valtuuskunta päätti, että ”luottojen pitää liittyä sellaiseen hankintaan, joka on omiaan kehittämään kotimaista kauppalaivastoa ja turvaamaan sen jatkuvuutta”. Korkotuottoa tärkeämmäksi valtuusto katsoi. että kassa osaltaan huolehtii elinkeinon toimivuudesta ja vakaasta työllisyydestä.

Merenkulun ulkopuolella MEK osallistui 1976 pienellä osalla muiden eläkelaitosten kanssa 1975 lähtien atomivoimalaitoslainan merkintään, mikä lohkaisi kassan maksutulosta yli 2 prosenttia. Sijoitus toki oli riskitön, ja osallistumista vastaaviin eläkejärjestelmän obligaatioihin jatkettiin.[9]

Kustannuspainetta olisi periaatteessa voinut keventää menoja alentamalla. Lakisääteisessä toiminnassa se voisi toteutua ainoastaan, mikäli työkyvyttömyyseläkkeet vähentyisivät. Niiden määrä pysyi sitkeästi suurena, ja oli puolet eläkkeiden määrästä ja eläkemenosta 1956 – 1980. Työkyvyttömyyden syyt alkuaikojen lääkkeillä parannettavista sairauksista muuttuivat hankalammiksi, ja mielenterveyden sairaudet alkoivat viedä 70-luvulla useimmin eläkkeelle. Asiaan kiinnitettiin huomiota ja kassa kustansi tutkimuksia merimiesten mielenterveyden ongelmista ja niiden syistä sekä kuntouttamista. Kuntoutettavien määrä oli vain pieni, vuosittain muutamia henkilöitä.[10]

Kassalla oli ainoastaan välillisiä mahdollisuuksia vaikuttaa merenkulkijoiden terveyden ja työkykyyn ylläpitämiseksi. Merenkulkijoiden ammattijärjestöt pitivät tärkeänä suunnata kassan sijoituksia enemmän ja monipuolisemmin nykytermillä työhyvinvointiin. Vuosien valmistelun jälkeen valtuuskunta muutti sijoitusten suhdetta siten, että alusluottojen prosenttimäärää aleni 70:ään. Asuntoihin ja muihin merenkulkijan etua, kuten koulutusta-, harrastusta- ja virkistystä, palveleviin tarkoituksiin suhdetta nostettiin 30 prosenttiin tulevista sijoituksista. Muutoksella haluttiin taata ”merenkulkijalle jatkuva mahdollisuus toimia ammatissaan”. Kassan selvitykset tukivat tällaista työkyvyn ja työssä jaksamisen kokonaisvaltaisuutta. Sijoituksissa velvoitettiin huolehtimaan kummankin maksajaosapuolen, työntekijöiden ja työnantajan, eduista tasapuolisesti, mutta edelleen palvella kauppamerenkulkua.[11]

Kassan toimintaa hoidettiin vastuullisesti ja kustannustehokkaasti, sillä hoitokulut kohosivat parina vuotena 60-luvulla, mutta olivat 80-luvulle asti noin kahdessa prosentissa. Suurin investointi oli muutto Uudenmaankatu 16 A tiloihin 1969, missä kassa toimi yli 40 vuotta. Suosittu kassan vastauspalvelu auttoi 1975 lähtien merenkulkijoita eläkeasioissa.

Maksut nousevat ja eläkkeet eritasoisia

Kassan vakavaraisuuden turvaamiseksi päätettiin 1973 vakuutusmaksujen asteittaisesta korotuksesta 5:een, vuonna 1975 ja 6 prosenttiin 1977. Korotukset olivat linjassa työeläkkeiden silloisten muutosten kanssa. TEL-maksu nousi vasta tuolloin samansuuruiseksi, 12 prosenttiin. Yleistä työeläkkeiden kertymää puolestaan muutettiin nykyiseen 1,5 prosenttiin vuosiansioista ja etuihin tehtiin tasokorotuksia. MEL:n kertymän tavoitetaso nousi 60 prosenttiin pitkään palvelleilla ja perhe-eläkkeitä parannettiin. Lisäksi varmistettiin, ettei tehtyjen muutosten seurauksena edut heikkene Kela-yhteensovituksen takia.

Vaikka eläkemaksut nousivat, niitäkin suurempia olivat samanaikaiset palkkakehitykseen sidotut eläkkeiden korotukset. Vuoden 1975 alusta korotus työeläkkeisiin oli 21,6 ja seuraavana vuonna 20,6 prosenttia sekä vuoden päästä vielä 13,6. MEK-20 v. juhlaesitelmässään 1976 Teivo Pentikäinen sanoi merimieseläkkeen vielä pitävän ”kärkiasemansa”. Se johtui TEL-eläkkeiden hitaammasta voimaantulosta, pidemmästä ansainta-ajasta ja ankarammasta yhteensovituksesta, sekä vielä MEL:n yleisistä lykkäyskorotuksista. Lukujen perusteella näin olikin, sillä 1977 keskimääräinen MEL-vanhuuseläke oli 1 670 mk/kk, kun TEL-kuukausieläkkeet olivat 675 mk ja LEL-eläkkeet 351.[12]

Huikaisevilta tuntuvat indeksikorotukset ja MEL-keskieläkkeet eivät paljasta, että kaikkien eläkkeet eivät olleet suuria. Samaisena vuonna 1977 miesten keskimääräinen eläke ylitti jo 2 240 mk/kk, mutta naisilla se oli tästä kolmannes eli 720 mk:aa. Eroa korostaa, että lesken eläkkeet olivat 70-luvulla suurempia kuin naismerenkulkijoiden omalla työllään kerryttämät eläkkeet. Kassassa muistutettiin, että ”ero johtui naisten lyhyestä meripalveluajasta”. On totta, että naiset yleensä aloittivat laivassa paljon miehiä myöhemmin, mutta myös ansiot vaikuttivat. Naiset keskimäärin jatkoivat merityössä vuosia miehiä pitempään, mikä ero vielä kasvoi 1980-luvulla.

Toinen pientä eläkettä saava ryhmä olivat henkilöt, joilla oli edellä kuvatuista muutoksista huolimatta oikeus lyhyeksi jääneen merityönsä takia oikeus korvaukseen omista maksuistaan, eli vapaakirjaan. Vaikka MEK jatkuvasti totesi, että ”useimmat vapaakirjaeläkkeensaajat saavat pääasiallisen eläkkeensä muista järjestelmistä”, ne kerryttivät työeläkettä vasta 1962 lähtien. Näiden henkilöiden eläketulo koostui lähinnä kansaneläkkeestä.

Sopeuttamista maksuilla ja vapaaehtoisilla eduilla

Talouden ja kansainvälisen merenkulun laskusuhdanne syveni. Öljytankkereihin sijoittaneita suuria suomalaisia varustamoja meni konkurssiin 1970-luvun lopulla. ja korkotaso heilahteli kuukausittain. Työnantajien ahdingon helpottamiseksi, kaikkia eläkemaksuja alennettiin väliaikaisesti kahdella prosenttiyksiköllä 1978. MEK:ssa ja alan järjestöissä asian käytännön järjestely tuotti paljon selvittelyä, kun ensin ei tiedetty, alennettaisiinko myös merenkulkijoiden maksua.[13] Lopulta sovittiin, että varustamot suorittivat 2 prosenttiyksikön maksualennuksen samanlaisena velkasitoumuksena kassalle kuin TEL-takaisinlainauksessa. Tilapäinen vuoden 1978 alennus piti maksaa takaisin neljässä vuodessa. Työntekijöiden maksu säilyi kuutena prosenttina. Vaikeuksista huolimatta kauppalaivasto saavutti 1980 huippunsa, liki 2,5 milj. tonnia.

Suurimmat eläkekorotukset päättyivät, sillä 1977 siirryttiin koko työeläkejärjestelmässä puoliväli-indeksiin. Eläkkeet seurasivat ansioita 50 prosenttisesti hintojen vaikuttaessa saman verran. Kassan etuihin liitetiin työttömyyseläke, mikä oli kuulunut jo 1971 lähtien työeläkkeeseen. Ikärajan lasku 60:sta ensin 58:aan ja sitten 55 ikävuoteen velvoitti liittämään sen työttömyysajalta kertyvine lisineen MEL:iin vuodesta 1980. Työttömät ja ikääntyneet merenkulkijat, kun eivät enää olisi voineet jäädä suoraan vanhuuseläkkeelle. Ensimmäisenä vuotena työttömyyseläkettä sai 38 vakuutettua.

Toinen vuosia valmisteltu muutos liittyi eläkeiän alentamiseen, mikä kohosi 70-luvulla suureksi eläkepoliittiseksi kysymykseksi. Ammattijärjestö Metalliliitto tiivisti vaatimukset sloganiksi ”rautakourille eläkeiäksi 50 vuotta”, joten miksei myös merenkulkijoille. Laivapäällystöliitto oli jo 1972 esittänyt 60 - 65 eläkeikänsä alentamista, mutta tämä torjuttiin matemaatikko Porasen laskelmilla: ”Päällystö ei ole sillä tavoin ryhmänä muita huonommassa asemassa, että sen eläkeiän alentaminen olisi perusteltavissa”. Lisäksi päällystön eläkeikä oli miehistöä korkeampi, mutta se oli kuitenkin palvelusajan täyttyessä viittä vuotta alempi kuin muissa yksityisissä eläkelaeissa noudatettu 65 vuotta.[14] Kassan hallituksella olisi ollut vaikea perustella vielä alempaa ikää yhdelle erityisryhmälleen, jonka keskimäärin hyvätasoisista eläkkeistä vielä valtio maksoi osan. Varustamot saivat kuitenkin väylän järjestää MEK:ssa ”lain määräämiä etuja paremman eläketurvan”, mikä antaisi mahdollisuuden varhentaa eläkettä. Muutosta perusteltiin, että vapaaehtoisuutta ”oli päällystön eläkeiän käsittelyn yhteydessä esitetty, jolloin siitä johtuvat kustannukset eivät rasittaisi pakollista vakuutusta”. TEL-laki oli sisältänyt jo 1961 samanlaisen oikeuden.

Vapaaehtoisella vakuuttamisella vastattiin myös kansainvälisen kilpailun kiristymiseen. Suomalaiset varustamojen liittyminen osakkaiksi ulkomaisiin varustamoihin, oli vienyt suomalaisia töihin ulkomaisen lipun alle vuokrattuihin aluksiin. Eläketurvaan tulevien katkojen välttämiseksi, varustamoille annettiin mahdollisuus ottaa näissä tilanteissa vapaaehtoinen vakuutus MEL-etuuksineen. Vapaaehtoisuutta oli pohdittu jo 1965. Kysymys oli myös yhdenmukaisuudesta, sillä suomalaisessa aluksessa ulkomaalaiset olivat eläketurvan suhteen jo tässä asemassa. [15]

Neljännesvuosista merimieseläketurvaa

Vuonna 1980 kassan yli 20:een kasvanut henkilökunta hoiti miltei 16 000 merenkulkijan vakuuttamista. Eläkkeensaajia oli yhteensä 4 203, joista useimmat, runsas 3 000 (20%) olivat vanhuus- tai työkyvyttömyyseläkkeellä. Perhe-eläkettä sai 1 061 edunsaajaa. Suhde oli kutakuinkin sama kuin koko eläketurvassa, jossa miljoonan eläkeläisen määrä ylittyi 1979. Kassa totesi, että keskimääräistä ”merimieseläkkeen tasoa voidaan pitää tyydyttävänä” (2050 mk/kk), mutta vaihtelu säilyi suurena (miehet 2 864 mk/kk ja naiset 863).

Vuonna 1979 valmistuneissa vakuutuslaskelmissa niiden laatija Poranen tiivisti, että ”johtopäätökset työkyvyttömyysilmiön laskuperusteista” osoittivat, että kassan vakuutetuissa ”havaittua invalidisoitavuutta oli pidettävä pysyvänä ilmiönä”, ja suurempana kuin muissa työeläkevakuutetuissa. Niissä vertailtiin TEL ja LEL:iä. Vain pari vuotta aiemmin korotettu ”maksutaso ei turvaisi kassan vakavaraisuutta”. Pidemmällä aikavälillä vaadittavasta tasosta Poranen laati useita malleja, osin vuoteen 2030 asti ulottuvine, maksu-, sijoitus- ja rahastolaskelmineen. Maksua korotettiin 1981 yhteensä 14 prosenttiin. Seuraavaa maksun nostoa myös kaavailtiin. Perusteluissa jätettiin ottamatta huomioon muiden yksityisalojen työeläkelakien ja MEL:n työkyvyttömyyseläkkeiden erilaiset ehdot. ”Merimieseläkelaki on omaksunut ns. sosiaalisen työkyvyttömyyden lääketieteellisen asemesta”, mikä oli todettu jo MEL:n selityksissä 1956. [16]

Näiden toimenpiteiden lisäksi MEK:n hallitus antoi ”vakavaraisuuden turvaamista koskevan alustavan selvityksen tekemisen suostumuksensa mukaisesti professori Teivo Pentikäiselle vuoden 1981 loppuun mennessä”. Hän oli jäänyt Ilmarisen toimitusjohtajuudesta eläkkeelle 1977. Lainlaatija ja alkuvuosien hallituksen puheenjohtaja Pentikäinen alkoi tervehdyttää luomustaan apunaan Poraston laskentapalvelut.

Kassa muutti1969 alussa sittemmin pitkäaikaiseen toimipaikkaan Uudenmaankatu 16 A neljänteen kerrokseen. Hallituksessa todettiin, että ”huoneisto on tällä hetkellä liian suuri, mutta tulevaa kehitystä silmällä pitäen tullaan tila aikanaan tehokkaasti käyttämään”. Kasvunvarasta huolimatta tehtävien ja henkilökunnan kasvu johti lisätilan hankintaan MEK:lle kahteen otteeseen kymmenen vuoden sisällä. Kassa ei suurentunut vain toimitiloiltaan. Etenkin 1975 aloitettu vastauspalvelu toi parannusta laivoilla työskentelevien vakuutettujen eläketurvan asioihin.