Merenkulkijain eläketurvan varhaishistoria 

Silta maailmaan ulkomaiden lipun alle

Suomi on syntynyt merestä ja kasvaa siitä yhä. Tässä sillä ei viitata edelleen jatkuvaan maan kohoamiseen, vaan meriliikenteen ikiaikaiseen välttämättömyyteen. Hallitsijat ymmärsivät merenkulun merkityksen varhain. Sydänkeskiajalta 1100-luvulta lähtien kuninkaiden toistuvasti antamat käskyt laivojen ja merimiesten saamisesta kruunun valvontaan jäivät toteutumatta. Laivat ja liikkuminen meritse pysyivät pitkään sääntelemättömänä yksityisten yhteenliittymien, tavallaan osuuskuntien, toimintana.

Meri ei vain yhdistänyt maita ja alueita, vaan jopa rikkoi aikakautensa hierarkkisia rajoja. Merenkulkijat toimivat aluksi laivakohtaisesti osakasyrittäjinä tai työliittoina. Laivoja varustivat niin säätyläiset kuin talonpoikainen rahvas. Talonpoikaispurjehdus säilyi viranomaisten holhousyrityksistä huolimatta halki vuosisatojen rannikoilla asuvien tärkeänä sivuelinkeinona 1900-luvun alkuun asti.

Suomi kuului vuoteen 1809 osana välillä jopa suurvallaksi kohonnutta Ruotsia. Sen jälkeen olimme autonominen osa Venäjän keisarikuntaa ennen itsenäistymistä 1917. Emämaasta tai itsenäisyydestä riippumatta kansainväliset toimijat ovat aina vaikuttaneet merenkulkuun. Itämeren merkittävät kauppareitit kuuluivat uuden ajan alkuun asti Pohjois-Saksasta johdetun Hansa-liiton hallintaan. Sodat veivät kruunun voimavarat ja huomion 1500-luvun puolivälistä lähtien. Valtakunnan sisämereksi muuttuneen Itämeren kaupallinen merenkulku siirtyi aikakauden taloudellisen suurvallan Hollannin ja muiden ulkomaisten varustajien haltuun.

Ruotsin merilain voimaantulo 1667 ei vielä tuottanut suuria muutoksia merenkulkijoiden asemaan, etenkään heidän turvaansa. Elinkeinosta tuli kuitenkin tiukasti säädelty ja 1800-luvun lopulle noudatettu laki vahvisti laivaisännän eli varustajan ja aluksen päällikön, kapteenin, valtaa.

Merimieshuone tuo ensimmäisenä eläkettä palkkatyöstä

Yli 150 vuotta kestäneiden sotien päätyttyä 1721 valtakunnassa alettiin aktiivisesti tukea omaa kauppalaivastoa. Rahdin kuljetusta ulkomaisilla aluksilla rajoitettiin monilla säädöksillä tärkeimpänä 1724 tuoteplakaatti, jonka mallina oli Englannin purjehdussääntö (engl. Navigation Act). Ulkomaiset laivat saivat tuoda Ruotsiin vain oman maansa tuotteita. Tuoteplakaattia täydentävillä merkantilistisilla tullimääräyksillä kotimaisiin käsiin ohjattu merenkulku alkoi vauhdilla kasvaa, kun Euroopassa tarvittiin ensin tervaa ja pikeä. Sitten laivojen ruumat täyttyivät sahatavarasta. Kruunu ohjasi entistä tiukemmin kauppamerenkulkua tapulikaupunkien porvareille. Samalla merenkulusta kerättiin mahdollisimman suuret verotulot valtion lisääntyviin menoihin.[2]

Merimieskirstu – pyrkimystä keskinäiseen apuun

Merenkulkijat perheineen eivät halunneet jättäytyä melko olemattoman kaupungin köyhäinhoidon varaan. Aluksi päällystö ja merimiehet järjestivät turvaansa keskinäisesti. Tukholmassa merenkulkijat perustivat ja keräsivät varoja 1720-luvulta lähtien merimieskirstuun (sjömanslåda). Tällaisen oma-avun esikuvana toimivat jo keskiajalta periytyvät ammattikuntien eli kiltojen leski- ja orpokassat, joista jaettiin avustuksia toisinaan myös vanhoille ja työkyvyttömille kiltalaisille.[3]

Aluksi merenkulkijat maksoivat asemansa mukaisesti pienehköjä summia yhteiseen kirstuun, mutta 1730-luvulla porvaristoon luettu laivojen päällystö muodosti oman kirstunsa. Vähäisistä avustuksista ehkä tärkein oli aikakauden ajattelutavan mukaisesti hautausavustus. Purjehtijan siunaamista viranomaisten varoin pidettiin merimieskunniaa alentavana. Hautausavustus kuului myös nykyisen merimieskassan etuihin 1960-luvulta tälle vuosituhannelle.

Merimieshuone merenkulkijaväestön säätyisäntänä

Säätyajalla oli välttämätöntä, että ihminen oli kiinnitetty isännän tai vastaavan tahon suojelukseen. Siirtyminen sisämaasta rannikkokaupunkiin merimieheksi katkaisi perheen ja maaseutuyhteisön huolenpidon omistaan. Merimieshuone toimi säätyisäntänä aviomiehen laivapestin aikana tai perheettömän merimiehen ollessa maissa. Laivapalveluksessa isäntä oli aluksen kapteeni.

Vuoden 1748 ohjesääntö merimieshuoneesta oli ensisijaisesti tarkoitettu merenkulun työvoiman rekisteröintiin ja valvomaan sen järjestystä kauppalaivaston työ- ja palkkausoloissa. Laivoille tarvittiin pysyvää väkeä, josta vähitellen kehittyisi ammattitaitoisempaa työvoimaa. Merimieshuoneen järjestämä sosiaalinen turva tuki päätarkoitusta ja osaltaan sitoi laivapalvelukseen.

Aikakauden johtavasta suurvallasta, Ranskasta, kopioitiin merenkulkijoiden rekisteröintijärjestelmä. Mallia saatiin myös Saksasta ja Hollannista, josta omaksuttiin merimieshuoneen asiamiehen, Watershcoutin, (saks. Wasserschout) virkanimi. Riittävän laivaväen saannin ja sen valvonnan ohella, kauppamerenkulun 30.3.1748 annetussa ohjesäännössä määrättiin ”merimieshuone huolehtimaan kauppalaivapalveluksessa sairauden tai tapaturman vuoksi työkyvyttömäksi tulleen toimeentulosta, samoin kuin niidenkin, jotka palveltuaan parhaat vuotensa merellä eivät ikänsä ja raihnaisuutensa takia olleet enää laivakelpoisia”. Merimieshuoneen johtokunnan valitsema waterschout esitteli anomukset ja toimeenpani etujen jakamisen ja vielä valvoi niiden asianmukaisuutta lukuisten muiden hallinnollisten tehtäviensä lisäksi.

Ylevistä periaatteista huolimatta merimieshuoneen turva oli myös keino vaatia merimiehiltä kuuliaisuutta ja saada heidät pysymään ammatissaan. Merenkulku haluttiin saada Ruotsin lipun alle, ja pitää oman maan merimies oman maan laivassa.  Laivasta karkaamisesta vieraassa satamassa tuli entistä ankarammin rangaistavaa. Merenkulkija vapautui pestistään vasta palatessaan kotisatamaan, jolloin purjehdus päättyi. Etuna kauppalaivastoon kuulumisessa taas oli, ettei merimieshuoneen jäsentä voitu pakottaa armeijan rulliin. Pelko sotapalveluksesta oli pysytellyt perimmäisenä syynä vastustaa rekisteröintiä vuosisatoja.

Jos tarjottua meripalvelusta ei ottanut vastaan, menetti etunsa ja erotettiin merimieshuoneesta. Laillisia syitä säilyttää jäsenyys olivat vanhuus, kivulloisuus tai muu vastaava pakottava syy. Vailla waterschoutin lupatodistusta merenkulkija oli sidottu merimieshuoneen valvontaan, eikä voinut siirtyä ilman lupaa toiseen merimieshuoneeseen kuuluvaan laivaan tai edes vaihtaa paikkakuntaa.

Merimieshuone osana hyödyn aikakauden uudistuksia

Merimieshuoneen perustaminen kytkeytyi osaksi väestön kasvuun ja kansantalouden vahvistamiseen tähdänneitä uudistuksia. Ruotsin kuningaskunnassa aikaa on kutsuttu hyödyn aikakaudeksi. Samoihin aikoihin 1730-50-luvuilla aloitettiin esimerkiksi väestölaskenta, maatalouden ja muiden elinkeinojen edistäminen (isojako), terveydenhoito (rokotukset) ja ulkomaankaupan tilastoiminen. Suomen merenkulun vapautta kahlinnut Pohjanlahden kauppapakko poistettiin 1766.

Oli ainutlaatuista, että sama ammatillinen laitos valvoi yhtäläisesti sekä porvaristoon kuuluvan päällystön että säätyryhmityksen ulkopuolelle jäävän laivaväen oikeuksia ja sosiaalista turvaa. Merenkulkijoille säädetyn turvan yhtenäisyyden perinne on jatkunut merimieshuonetta seuranneessa pensionilaitoksessa ja nykyisessä Merimieseläkekassassa.

Merimieshuoneen hallinto ja rahoitus

Tukholman merimieshuone oli tarkoitettu valtakunnalliseksi. Tämä herätti välittömästi epäilyksiä muiden tapulikaupunkien laivanvarustajissa ja myös merimiehissä. He epäilivät, että pääkaupungin alueen merenkulkijat saivat parempia etuja. Vilkas merenkulkukaupunki Göteborg alkoikin miltei heti pitää keräämänsä maksut itse. Keskitetystä järjestelmästä luovuttiin 1752, ja ulkomaankauppaa ja meriliikennettä harjoittavat tapulikaupungit saivat perustaa oman merimieshuoneensa.

Turku sai jo samaisena vuonna 1752 merimieshuoneen, Viaporin kiivaan rakennustyön kasvun siivittämä Helsinki 1760, itäisen Suomen uusi tapulikaupunki Loviisa 1761, Pori 1766 ja Oulu 1780. Merimieshuoneiden hajautus alkoi tapahtua kutakuinkin samanaikaisesti, kun pääkaupunki Tukholmalta alettiin purkaa sen hallitsevaa asemaa ulkomaankaupassa ja kauppamerenkulussa 1766. Tämä avasi Pohjanlahden rannikkokaupunkien merenkulun nousua.

Sittemmin vuosikymmenten saatossa merimieshuoneita perustettiin liki jokaiseen ulkomaan meriliikennettä harjoittavaan rannikkokaupunkiin. Instituutio säilyi muuttumattomana, kun Suomi liitettiin Venäjään. Sisämaakaupunkeihin perustettiin myös merimieshuoneita, kun Saimaan kanava avasi laivaliikenteelle suoran väylän kansainvälisille vesille 1856 alkaen.

Koska merimieshuone rekisteröi kaikki aluksiin pestatut, watershcoutista tuli pitkälti työnvälittäjä ja varustajan kanssa tehtyjen sopimusten valvoja. Työnantajapuoli oli määräävässä asemassa jo merimieshuoneen hallinnon takia, mikä koostui porvarissäätyläisistä kauppiaslaivanvarustajista ja kapteeneista. Vaikka merimieshuone oli periaatteessa kaupunkinsa maistraatin valvoma, se oli asemaltaan varsin itsenäinen.

Merimieskirstun varat merimieshuoneelle
Merimieshuoneen perustaminen johti kirstun lakkauttamiseen, kun merimieshuoneesta annettiin ohjesääntö vuonna 1748. Heräsi kysymys, mitä merimieskirstulle tehtäisiin. Siirtymävaiheeseen liittyy kiista aiemmin kerättyjen rahojen omistuksesta, jolla on yhtymäkohtia nykyisin käytävään keskusteluun, kenelle eläkevarat kuuluvat.

Varat takavarikoitiin merimieshuoneelle merkantilistisen, ehdottoman ja keskitetyn päätösvallan mukaisesti. Näin siitäkin huolimatta, että jäsenet olivat maksaneet kirstulleen maksuja täysin vapaaehtoisesti. Osa merimiehistä halusi merimieskirstun säilyvän uuden turvan rinnalla, koska epäilivät, ettei tämä toimisi tasapuolisesti. Varojen yksipuolisesti toteutettu siirto johti vuosikymmeniä kestävään riitaan, mutta kirstun sisältö jäi lopullisesti merimieshuoneen haltuun.

Merenkulkijat rahoittivat merimieshuoneen toiminnasta puolet. Heiltä peritty ansiomaksu siirsi merimieshuoneen kassaan palkasta vähän yli kuusi prosenttia kapteeneilta, runsas neljä perämiehiltä ja noin kolme miehistöltä. Vuodesta 1749, kun merimieshuoneen edut laajentuivat heidän perheisiinsä, muilta kun päälliköltä alettiin periä pestausmaksua. Sen suuruus vaihteli ja Itämeren ulkopuolelle suuntautuvilla purjehduksilla pestausmaksut olivat kaksinkertaiset.

Varustajien laivan tilavuuden mukaisesta lästimaksusta kertyi runsas kolmannes. Loput rahoituksesta saatiin lahjoituksista, joista valtaosa tuli yhtenä sunnuntaina vuodessa valtakunnan kirkoissa kannetuista kolehdeista. Pieni osa saatiin vielä merimieshuoneelle ohjatuista sakkomaksuista. Varojen kartuttua pääoma alkoi kasvaa myös merimieshuoneen varoista myönnettyjen lainojen korkotuloista. Merenkulun suhdanteet vaikuttivat merimieshuoneen varoihin ja toimintaan, sillä mitään puskurirahastoja ei ollut. Valtionapua merimieshuoneet eivät saaneet, vaikka instituutio oli kruunun asettama.

Merimieshuone valvoo moraalia, mutta säälii ”kainoja ja köyhiä”

Merimieshuoneen etujen saaminen edellytti leskeltä todistettua varattomuutta ja merimieheltä pysyvää työkyvyttömyyttä. Iälläkin oli toki merkitystä, mutta mitään kiinteää eläkeikää ei tunnettu. Lisäksi vaadittiin eläkettä anovalta selvitykset taloudellisesta ja terveydellisestä tilastaan. Aikansa B-lausunto siis. Merimieshuoneen johtokunta kokoontui puolisenkymmentä kertaa vuodessa. Kokouksissa käsiteltiin saapuneet anomukset ja hylättiin sellaiset, jotka eivät täyttäneet ehtoja. Useimmiten syynä oli poissaolo laivapalveluksesta. Jälkikäteen merimieshuoneen johtokunta saattoi laittaa waterschoutin ottamaan selvää avun tarpeesta. Eläkepäätöksen ehtoihin oli kirjattu kohta ”…niin kauan kuin hän elää, on puutteessa ja hyvin käyttäytyy”.

Merimieshuone ei toiminut vain kasvottomana kumileimasimena. Avustusta saatettiin myöntää ”säälittävissä tapauksissa”, vaikka ehdot eivät olisi täyttyneetkään. Merimieshuoneen kirjoista paljastui toisinaan esimerkiksi ”kaino köyhä”, useimmiten köyhtynyt laivurin leski, joka ei puutteestaan huolimatta halunnut anoa tukea merimieshuoneelta. Tällöin waterschout saattoi itse tehdä esityksen eläkkeestä, jolloin se ei tuntunut saajastaan avustukselta, vaan ikään kuin mieluisalta lahjalta.

Muutenkin johtokunta saattoi heltyä myöntämään kertakorvauksia etenkin, jos leskellä oli pieni lapsi hoidettavanaan. Lopulta tilapäisavustukset kasvoivat rahamääräisesti eläkkeitä suuremmaksi avustusmuodoksi. Jatkuviin avustuksiin ei riittänyt rahaa.

Avustettavalta edellytettiin nöyryyttä, vaatimattomuutta ja osoituksia omista uhrauksistaan. Niinpä perämies Ekqvistin lesken eläkeanomusta ei hyväksytty, koska ”hänen viettämälleen elämäntavalle ei ollut tunnusomaista sellainen tarkka säästäväisyys, mitä vähävaraisen tuli noudattaa”. Toisinaan liian hyvä taloudellinen asema saattoi johtaa hylkäämiseen. ”Kauppalaivuri Burgman, jolla tiedettiin olevan riittävästi varoja tullakseen niiden turvin hyvin toimeen, ei päässyt vanhoilla päivillään saamaan merimieshuoneelta eläkettä”. ”Ansionsa mukaan kohdeltiin merimies Dahlgrenin leskeä, kun hänen eläkeanomuksensa hylättiin sillä perusteella, että hän oli aikoinaan laiminlyönyt huolenpidon sairaalloisesta miehestään”.[4]

Nyrkki on lyhennetty merilaki – karkaamisesta osa merenkulkua
Yksi dramaattisimmista kuvauksista kapteenin mielivallasta on raumalaisen parkki Altain purjehdus kapteeni G.R.Söderlundin päällikkyydessä 1853-54. Oikeudessa todistajat kertoivat: [5]:

Kapteeni oli kohdellut kokki C.W.Rundbergia ja kajuuttavahti Ch.Anckaria erittäin kovakouraisesti. Iältään 14-15-vuotiaat Anckar ja Rundberg olivat todistajien mukaan olleet usein mustelmilla ja verissään kapteenin lyönneistä. Kapteeni oli kerran rangaistukseksi pakottanut Anckarin makuulle laivan kiukkuisen sian viereen. Oikeudessa kapteeni Söderlund yritti kuitata sian vieressä makuuttamisen huumorilla: koska Anckar ei itse pessyt käsiään, hän oli käskenyt pojan antaa kätensä sian nuoltaviksi.

Ankara ja jopa mielivaltainen kuri purjelaivoissa oli perua 1700-luvun kauppalaivojen sotalaivastotaustaiselta päällystöltä.[6] Päällystön ankarasta ja väkivaltaisesta kohtelusta huolimatta palkka jäi pienemmäksi kuin muiden maiden laivoissa. Merimiehet eivät olleet valmiit nielemään millaista kohtelua tahansa, mutta keinoja protestoida ei juuri ollut toisinaan vuosiksi venyvillä purjehduksilla. Harvat käräjille asti edenneet valitukset ratkaistiin miehistölle harvoin myönteisesti. Siten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi luvaton lähteminen laivapalveluksesta eli karkaaminen, mikä alkoi yleistyä juuri suomalaisen purjehduksen nousukaudella 1830-luvulta lähtien. Peräti viidennes laivaväestä karkasi kesken pestinsä.

Karaistuneilla ja puutöissä kätevillä suomalaisilla merimiehillä oli myös vetoa ja houkuttelijoita ulkomaisiin laivoihin ja ulkomaille. Lopulta 1900-luvun taitteessa tuhansia suomalaisia kärkkyi pestejä ulkomaiden satamissa. Suomalaisia merimiehiä palveli tuolloin enemmän ulkomaisissa laivoissa kuin suomalaisissa. Usein karkurit päätyivät myös siirtolaisiksi.[7] Karkaaminen vaikeutti perheen toimeentuloa kotisatamassa.[8]

Eläkkeiden määräytyminen ja taso

Vuoden 1748 ohjesääntö suositteli tiettyjä eläkkeen määriä jäsenilleen: kapteenille 200–300, perämiehelle 150–200 ja muulle laivaväelle 100–150 kuparitaaleria vuodessa. Käytännössä suosituksiin ei koskaan ylletty, ei edes Tukholmassa. Esimerkiksi Helsingin merimieshuoneen ensimmäiselle eläkeläiselle, laivuri Bossen leskelle eläke oli 100 kuparitaaleria vuodessa ja pursimies Creutzmanin lesken oli tyydyttävä 48 kuparitaaleriin. Lesken eläke oli muuten samantasoinen, kuin hänen miehensä eläke olisi ollut, jos hänellä oli kaksi lasta. Yksilapsinen tai lapseton sai kaksi kolmasosaa miehelle kuuluvasta eläkkeestä. Ajan myötä maksettavien eläkkeiden rahamäärää oli alennettava, koska eläkkeensaajien määrä kasvoi.

Merimieshuone ratkaisi eläkkeen määrän ottaen huomioon ammattiaseman, maksujen kertymän ja palvelusajan. Päätökseen vaikuttivat kuitenkin myös käyttäytyminen merellä, hankittu ammattitaito, ikä, sairauden laatu ja sen tilanne. Lisäksi eläkettä anovan kotioloilla ja perhesuhteilla oli merkitystä. Esimerkiksi raajarikkoa hoitava merimiehen leski sai suurempaa eläkettä kuin kahden terveen lapsen perämiehen leski. Vuosittainen eläke harvoin kohosi edes tavallisen merimiehen yhden kuukausipalkan suuruiseksi. Merimieshuoneen avustukset olivat luonteeltaan täydentäviä. Ainostaan täysin työkyvyttömien elatus ja hoito korvattiin kokonaan.

Merimieshuone myönsi kerta-avustuksia ja järjesti samanmuotoista sijoitushoitoa kuin köyhäinhoidon ruotuhoito. Näistä avustusmuodoista tuli yhä tavallisempia avuntarvitsijoiden määrän kasvaessa. Merimieshuone pyrki, kuten köyhäinhoitokin, kilpailuttamaan hoivan kustannukset. Taso oli luultavasti parempi, kun hoivattava pääsi sukulaisen luo. Usein paikka kuitenkin saatiin vieraitten parista kaukaa maaseudulta.

Yhteensovitusta ja etujen indeksointia
Eläkettä saatettiin rajata, jos anoja sai jo eläkettä joltain muulta merimieshuoneelta, joten järjestelmään kuului nykykielellä eläkkeiden yhteensovitus. Tässä mielessä hajautetusti ja käytännössä hyvin improvisoidusti toimivien merimieshuoneiden turvassa oli turvajärjestelmää muistuttavia piirteitä.

Merimieshuoneen waterschout etsi hoivapaikkoja niille, jotka eivät omin avuin ja eläkkeellään tulleet toimeen. Toisin kuin rahassa maksettavien eläkkeiden, hoivan korvaus sidottiin elintarvikkeiden hintatasoon takaamalla esimerkiksi neljä tynnyriä ruista vuodessa. Kun ruistynnyreiden hinta oli maksettava kunakin vuonna vallitsevan markkinahinnan mukaan, voi sen nähdä omanlaisena indeksiturvana.

Merenkulku kukoistaa – merimieshuone juuttuu karille

Merenkulusta kehkeytyi tapulikaupunkien porvareille hyvin kannattava, mutta myös riskialtis sijoituskohde 1700-luvun jälkipuoliskolta lähtien. Laivoja oli yhä enemmän ja matkat pidempiä. Lisäksi niihin tarvittiin miehistöä, jotta onnettomuudet, sairastumiset ja jopa merirosvot Välimerellä eivät haittaisi matkantekoa. Suomalaiset lähtivät ensimmäisen kerran omalla väellä ja aluksilla ”ulos maailmaan” ja maa aloitti nousunsa ”tervaprovinssista merenkulkumaaksi”. Työvoima ulkomaille suuntaavilla kauppalaivoilla kasvoi 3 000 mieheen 1700-luvun lopussa, mikä oli enemmän kuin maan 1805 tilastoitu teollisuuslaitosten ja verstaiden työväki.

Varsinainen suomalaisten purjelaivojen kultakausi vallitsi 1800-luvun puolivälin molemmin puolin. Välissä Krimin sota vähensi Suomen laivaston puoleen, minkä vajeen suomalaiset laivapuusepät nopeasti kuroivat kiinni. Laivanvarustus ja ulkomaankauppa kohosivat suorastaan Suomen talouden vetureiksi. Kotimaassa rakennetuilla ja suomalaisilla miehistöillä purjehtiva kauppalaivastomme kohosi muutamassa vuosikymmenessä viidenneksi suurimmaksi maailmassa. Menestyksen symbolina pietarsaarelainen parkkilaiva Hercules purjehti ensimmäisenä suomalaisena aluksena maapallon ympäri 1844–1847, vuosia ennen merikansana tunnettuja norjalaisia. Merenkulkijat olivat koko 1800-luvun alkupuolen yksi merkittäväimpiä ei-agraarisia ammattikuntia, jonka osuus maatalouden ulkopuolisesta työvoimasta oli liki 15 prosenttia.[9]

Liberalismin tuulet myötäisiä purjemerenkululle
Maailman merenkulun ehdot liberalisoituivat ratkaisevasti 1800-luvun puoliväliin mennessä. Kotimaiset ja kansainväliset purjehdussäännöt sekä tulleja kevennettiin. Laivaliikenteen turvallisuus parantui merirosvouksen loppuessa. Laivojen kasvu ja tekninen kehittyminen nopeuttivat matkantekoa, mutta toisaalta matkat pidentyivät. Reitit suuntautuivat rahtien perässä usein Australiaan, Kauko-Itään tai Etelä-Amerikkaan.

Suomen kasvava kauppalaivasto liittyi osaksi tätä ”kuljetusvallankumousta”, koska purjelaivat eivät vaatineet varustajilta suuria pääomainvestointeja. Laivanrakennusainetta, puuta, ja elinkeinon koko työvoima hankittiin edullisesti kotimaasta ja valtio tuki ulkomaisten laivanvarustuksessa tarvittavien materiaalien ostoa. Etenkin Pohjanmaan rannikkokaupunkien purjelaivat saivat jatkuvasti ympäri vuoden sulilta valtameriltä hyvin rahteja.

Nousukautta kesti vuosikymmeniä, jolloin sekä varustajat, päällystö ja miehistö tottuivat siihen, että suotuisa tilanne jatkuu. Höyryvoima tuli laivoissa erityisesti pitkillä matkoilla käyttöön verraten hitaasti. Suuret purjelaivat ja suomalaiset purjehtijat muiden mukana olivat merten valtiaita 1870-luvulle asti. Matkustajahöyrylaivat omalla rannikolla ja Itämerellä availivat linjoja jo ennen 1800-luvun puoltaväliä, kun rautateitä ei vielä ollut.

Kauppamerenkulun kannattavuus perustui vähäisin kustannuksin kotimaassa suomalaisesta hongasta veistettyihin valtamerilaivoihin, joiden miehistölle maksettiin matalia palkkoja. Merimiesten määrä nousi 1870-luvun puoliväliin mennessä liki 10 000:een, joista noin 7 500 toimi ulkomaan liikenteessä ja loput rannikkoliikenteessä. Elinkeino kuitenkin kasvoi myös työtahtia tehostamalla, sillä laivakohtaisesti miehistöt supistuivat kolmanneksella muutamassa vuodessa, mistä kertoo raumalainen sanonta: ”enne helvetist vaeva loppu ko laevast tyä”[10].

Merimieshuoneen ensimmäisen vuosisadan täyttyessä 1800-luvun puolivälissä oli palattu joiltain osin lähtötilanteeseen, ikään kuin juututtu karille. Suomalaisesta merimieskunnasta ei ollut muodostunut pysyvää ja uskollista työvoimaa, mitä 1748 ohjesäännöllä oli tavoiteltu. Miehistö etenkään ei kokenut työpaikkansa olosuhteita, eikä elinkeinonsa tarjoamaa turvaa riittävän vetovoimaiseksi.[11]

Merimieshuone hoiti kyllä laivaväen rekisteröinnin, rekrytoinnin ja muut hallinnolliset tehtävänsä, mutta sille sälytetty merenkulkijaväestön turva taantui. Merimiesväestöä koitettiin rajata aiempaa tarkemmin oman turvansa piiriin. Helsingissä merimieshuone määrättiin huolehtimaan kirjoissaan olevien köyhäinhoitokustannuksista. Kun merimieshuoneeseen kuuluvat vapautettiin kaupungin köyhäinhoitomaksusta, Helsingin merimieshuoneelle myönnettiin oikeus 1843 kantaa ylimääräistä maksua avustuksiaan varten yli 15-vuotiailta miespuolisilta ja ei eläkkeellä olevilta jäseniltään.

Pienemmissä rannikkokaupungeissa ei toimittu yhtä kaavamaisesti. Niissä turvan maksajat olivat pitkälti samoja laivanvarustaja-porvareita, järjesti avun sitten köyhäinhoito tai merimieshuone.[12]

Kova merityö usein ainoa vaihtoehto

Mistä sitten merimiehiä laivoille riitti heikoista olosuhteista ja turvasta huolimatta? Suomen väkiluku oli puolitoistakertaistunut 1800-luvun alkupuoliskolla 1,6 miljoonaan ja kasvu jatkui kiivaana.[13] Tilattomien määrä kasvoi maaseudulla jo huolestuttavasti.

Rannikkokaupunkien, niitä ympäröivän maaseudun ja kauempaakin tulleiden itsellisten, tilattomien ja isännättömien pestautuminen merimieheksi antoi avarimmat mahdollisuudet. Rengiksi ryhtyminen tarjosi vielä vähemmän vapautta ja keinoja hankkia elantoa kuin laivapesti. On sanottu, että torpparin tai kalastajamökin pojalla oli vain kaksi tietä sosiaaliseen nousuun: meritie (sjövägen) tai hametie (kjolvägen). Jälkimmäinen tarkoitti pääsyä kotivävyksi talonpoikaistaloon.[14]

Merityö oli kovaa. Sitkeimmänkin merikarhun oli tyypillisesti jättäydyttävä pois purjehduksilta yleensä 40–50 ikävuoden välillä. Entä meriuran jälkeen, kun ansiot ja ylöspito laivalla päättyi? Vuosi vuodelta merenkulkukaupungeissa vanhojen merimiesten ja näiden omaisten määrä kasvoi. Hyvistä purjehdusvuosista huolimatta merimiesten leskiä ja karanneiden vaimoja tuli koko ajan lisää, samoin sairaita ja vanhuudenheikkoja merimiehiä. Merimieshuoneen voimavarat ja sitä myötä mahdollisuudet turvan järjestämiseksi olivat riittämättömät.

Etelä-Pohjanmaan rannikkoseudulla tiedetään äidin varoittaneen 1877 merille haluavaa poikaansa, että ”Sinusta tulee siinä tapauksessa vanha merimies ja uusi kerjäläinen. Sellaisia minun veljistänikin on tullut” [15].Asiaa ei helpottanut, että tapaturmien ja sairauksien takia vaarallinen ammatti vei ennen aikojaan kuolemaan enemmän kuin joka viidennen merimiehistä, mikä oli kaksinkertaisesti verrattuna 20–40-vuotiaaseen väestöön maissa. ”Purjehdus oli kova tapa hankkia elanto eikä uran päätepisteessä ollut useimmilla mitään erityistä palkintoa”.[16]

Karanneiden merimiesten vaimot ja heidän oikeustaistelunsa
Puolet merimiehistä oli 1800-luvun puolivälissä naimisissa. Heillä oli koti tarjoamassa turvaa palatessaan mereltä. Poikamiesmerimiehet yleistyvät vasta myöhemmin höyrylaivojen kaudella. Meriammatissa toimivien vaimot vastasivat usein suurimman osan avioelämästään yksin perheestään. Vaimot saivat nostaa varustajalta miehen palkasta kolmanneksen tai jopa puolet, miehen jättämää valtakirjaa eli vetoseteliä vastaan. Silti satamakaupungit eivät olleet merimiehen vaimolle helpoimpia paikkoja tulla yksin lapsineen toimeen. Sukulaisten ja lähimmäisten verkosto oli yleensä jäänyt sinne, mistä merikaupunkiin oli muutettu.[17]

Merimiehen kuoltua merimieshuone maksoi avustusta merimiehen leskelle, lapsille ja joskus myös vanhemmille. Vaikeampaa oli, jos merimies karkasi kesken pestinsä.[18] Varustaja, merimieshuone ja köyhäinhoito eivät avustaneet karkurin perhettä. Karanneen merimiehen vaimon mahdollisuudet omaan ansaintaan olivat heikot, sillä naisen työssäkäynti oli tiukasti rajattua.

Porissa 1840-luvulla karanneiden vaimot saivat vuosien oikeustaistelussa alioikeuksien jälkeen lopulta senaattiin vetoamalla oikeuden merimieshuoneen avustuksiin. Anomuksissaan vaimot olivat perustelleet, että ”merimiesten karkaaminen oli perheestä riippumaton, viime kädessä ulkomaankaupan luonteesta johtuva lieveilmiö”. Vaimot siten hahmottivat paikkansa yhteisönsä oikeutettuina jäseninä, ja syyttömiksi puolisoidensa tekoihin. Lisäksi anomusten läpimeno sai päivittämään merimieshuoneen sata vuotta vanhaa ohjesääntöä muuttunutta merenkulun maailmaa vastaavaksi.[19]

Keskinäinen apu ja eläkesäästäminen etusijalle liberalismin myötä

Turussa aloitti 1858 toimintansa keskinäinen laivuriyhdistyksen eläkekassa. Sellainen perustetiin kohta myös Suomen kaukomerenkulun silloiseen valtakaupunkiin Ouluun. Valtiopäivien aloittaessa toimintansa 1863 yhtenä ensimmäisistä asioista alettiin pohtia merenkulussa edelleen noudatetun vuoden 1673 merilain uudistamista. Merimieshuoneet eivät vähäisine taloudellisine mahdollisuuksineen kyenneet vastaamaan merimiesväestön sosiaalisesta turvasta.

Miehistöllä ei ollut mahdollisuutta keskinäisen turvan järjestämiseen, koska keskinäinen apu oli sallittua vain säätyläisille ja virallisesti hyväksytyille ammattikunnille. Samaan vaiheeseen liittyy apteekkarien omaksi ja ammattikuntansa turvaksi 1864 perustama eläkekassa.[20]Laivapäällystön aktiivisuus lienee silti osaltaan vaikuttanut siihen, että merenkulkijoiden eläkkeiden uudistaminen otettiin osaksi uutta merilakia valmistelevan komitean työtä 1864. Yhtenä syynä oli tarve parantaa merimieshuoneiden heikentyvää turvaa.

Merilain valmistelu kesti vuosia. Säätyvaltiopäivät kokoontuivat seuraavaksi keskellä ankaraa katoa 1867–68. Merenkulkijan eläkeasioissa ei päästy vielä 1872 valtiopäivilläkään yksimielisyyteen. Yhteiskunnan järjestämän turvan asemasta pidettiin omaa varautumista ja 1822 aloittaneita säästöpankkeja parhaimpana mahdollisuutena turvan edistämiseksi.[21] Merenkulkijat olivat muuta väestöä innokkaampia liittymään säästöpankkien jäseniksi, mutta eläkkeisiin yltäviä säästöjä ei kertynyt.[22]

Päätöksentekijöillä ei ollut oikeaa käsitystä rahvaan elinolosuhteista. Puuttui ymmärrystä, ettei suurella osalla ollut riittävästi tuloja, joista olisi voinut maksaa ja säästää toimeentuloa turvaavaa eläkettä.[23] Esille nousivat suunnitelmat eläkelaitoksesta merenkulkijoille. Silti aatelisäädyn valtiopäiväedustajat esittivät, että merimiesten oloja laivoilla kohentamalla kaavailtua eläkelaitosta ei edes tarvittaisi. Merimiesten työ- ja asuinolosuhteet sekä ruokailu laivoilla tarvitsivat parannusta, mutta eläkkeiksi ja sosiaaliseksi turvaksi asti ne tuskin olisivat kantaneet.

Merimiehet elinkeinonsa muutoksen maksajina[24]
Kun höyrylaivat valloittivat maailman merenkulkua, suomalaiset sopeutuivat pitäytymällä ulkomaanliikenteessä purjelaivoissa. Parantuneet liikenneyhteydet sekä teollistuminen ja kauppa muuttivat talouden rakennetta myös Suomessa. Tavarat ja ihmiset kulkivat rautateitse ja pääomat pakenivat laivanvarustuksesta, jolloin etenkin Pohjanlahden kaupunkien varustamot laskivat purjeitaan. Eteläisemmissä kaupungeissa ja Ahvenanmaalla laivanvarustus jatkui aiempaa suuremmilla ja ulkomailta käytettyinä hankituilla metallisilla purjealuksilla. Vähemmän kuin viidennes suomalaisesta tonnistosta kulki höyryllä 1914.

Suomalaisten puulaivojen väistyessä merkittävä suhteellinen hyöty menetettiin. Kilpailukyky perustui enää mataliin palkkoihin ja tehostamiseen työvoimaa vähentämällä. Rahteja vain oli yhä vaikeampaa saada maailman meriltä ja satamista. Esimerkiksi Suezin kanavan avaus 1869 kasvatti höyryalusten etua pidemmillä matkoilla. Suomessa liberalismin mukaisesti valtio ei juurikaan tukenut merenkulkua. Kannattavuus aleni jyrkästi 1870-luvun lopulta alkaen ja jatkui ensimmäiseen maailmansotaan asti.

Lasku jäi ahtaissa ja lämmittämättömissä skansseissa majoittuville ja ruokaileville sekä pitkiä vuoroja tekeville merenkulkijoille. Vasta 1924 merimieslaki kielsi edellä kuvatun päällystön nyrkkikurin. Suomen ja muiden maiden merimieskirkot antoivat hengähdystaukoa pitkien purjehdusten välipysähdyksillä. Kapakat ja monenlainen rankka viihde vaanivat satamissa ummikkoja suomalaisia, kuten vapaa-aikanaan kieliä pänttäävä raitis Niilo Wälläri muisteli nuoruutensa laivapestejä. Sittemmin hän johti merimiesunionia 1938–1967.

Vaikka elinkeinojen ja työvoiman säätelyä purettiin, merimieshuoneet ja niiden merenkulkijoiden valvontatehtävä jätetiin pitkälti ennalleen 1874 merilaissa. Autonomian alusta noudatettu merimieshuoneiden valtion valvonta kirjattiin lakiin. Kruunun vanhastaan vastustamasta talonpoikaispurjehduksesta tuli virallisesti sallittua, ja ”maalaisten laivat” oli merkittävä lähimmän kaupungin alusluetteloon.

Merimieshuoneen resurssit eivät kuitenkaan kohentuneet, koska jäsenyys muuttui vapaaehtoiseksi. Merimieshuoneiden maksana tuki jäi yhä niukemmaksi, kun osa niiden rahoista varattiin tulevalle eläkejärjestelmälle. Toimenpide oli samansuuntainen kuin runsas 100 vuotta aiemmin tehty merimieskirstun takavarikointi mermieshuoneelle.

Merenkulkijoiden yhteinen eläkelaitos aloittaa 1880[25]

Merenkulun uuden eläketurvan valmistelussa oli mukana merialan, tosin ainoastaan päälliköiden, edustus. Lisäksi käytettiin tilastollista vakuutusasiantuntemusta. Kauppamerenkulun keskitetystä eläketurvasta säädettiin laki 1879. Esikuvana oli Ruotsissa 1860-luvulla perustettu eläkelaitos.

Jäsenyys oli vapaaehtoista merenkulkijoille. Liberalismin oppien mukaisesti osakkaaksi velvoittamisen katsottiin loukkaavan yksityistä omistusoikeutta. Vapaaehtoisuuteen viitoitti vuoden 1879 vaivaishoitoasetus, missä korostettiin jokaisen velvollisuutta huolehtia itsestään ja perheestään. Asetuksessa tähdennettiin ”niin paljon kuin mahdollista vähentää yhteiskunnan velvollisuutta avunantamiseen puutteessa oleville.”[26]

Talouden, erityisesti teollisuuden, voimakkaan kasvuvaiheen myötä Suomessa alkoi keskinäisten avustuskassojen ”kultakausi”. Kun maaelinkeinoissa perustettiin 1870–80-luvulla liki sata sairaus- ja eläkekassaa, oli luontevaa parantaa myös merenkulkijoiden turvaa. Avustuskassat eivät olleet lakisääteisiä. Samanaikaisesti valtio perusti eläkelaitoksia tärkeille virkakunnille ja avainaloille, kuten opettajille ja rautateille.[27]

”Yleinen Pensionilaitos päälliköitä ja muuta meriväkeä varten” aloitti toimintansa 1880 kotipaikkanaan Turku. Toimintaa rahoitettiin kahdella tavalla. Ensimmäiseksi jäsenistöltä kerättiin maksuja, jotka perustuivat vakuutetun vakanssiin. Kiinteät eläkkeet määräytyivät vastaavasti. Ansiosidonnaisuutta maksuissa ei voitu soveltaa palkkatason monenkirjavuuden takia. Jäsenistön maksut ja eläke-edut jaettiin kolmeen luokkaan seuraavasti:

Toinen rahoituslähde olivat aiemmin merimieshuoneelle kerätyt laivojen kantavuuteen perustuvat lästimaksut. Ne tilitettiin satamakaupungissa vierailleesta aluksesta merimieshuoneen kautta eläkelaitokselle. Toisin kuin merimieshuonetta valtio tuki eläkelaitosta ensimmäiset 10 vuotta 40 000 markalla. Muutamia vuosia valtionosuus oli harkinnanvarainen ja 1896 alkaen vaatimattomat 1000 markkaa vuodessa, joka korvasi aiemman merimiehille kirkoissa kerätyn kolehdin. Pensionilaitoksen vuotuisella valtionavustuksella ei kovin montaa eläkettä rahoitettu.

Uudessa merenkulkijain eläkkeessä oli selvät ehdot toisin kuin merimieshuoneen tapauskohtaisesti päätetyissä eduissa. Vanhuuseläkkeeseen vaadittiin 20 vuoden jäsenyys, maksuja 25 vuodelta. Jos nämä ehdot täytti, eläkeikä oli 55 vuotta. Työkyvyttömyys- ja leskeneläkkeitä myönnettiin heti laitoksen aloitettua toimintansa. Vanhemmat merenkulkijat pääsivät vanhuuseläkkeelle aikaisintaan kymmenen vuotta perustamisesta, mutta nuoremmille eläkkeitä alettiin maksaa vasta 1905 lähtien. Muutenkin koko eläkkeen sai vasta, kun ehdoissa vaaditut maksut oli suoritettu. Ensimmäiset vuonna 1881 maksetut eläkkeet olivat leskeneläkkeitä.

Vaarallinen merityö yleisen tapaturmavakuutuksen ulkopuolella 1920-luvulle asti
Merimieseläkelaitos antoi siihen kuuluville merenkulkijoille ja heidän leskilleen ja orvoiksi jääneille lapsilleen turvaa, jota he eivät voineet muualta saada. Merityö oli selvitysten mukaan maatyöhön verrattuna kaksi kertaa vaarallisempaa. Ammattinsa riskeistä huolimatta merenkulkijat eivät kuuluneet 1895 säädetyn ensimmäisen yleisen sosiaalivakuutuslain työtapaturmavakuutuksen piiriin. Tätä lain epäkohtaa ja puutetta korjailtiin erillisillä säädöksillä 1902. Lisäksi asetus uudesta työväen tapaturmavakuutuksesta 1917 koski osaksi merityötä. Vuosien 1925 ja 1935 tapaturmalaeissa merimiehet rinnastettiin lopulta tasavertaisesti muihin työntekijöihin.[28]

Vapaaehtoisuus ei kanna vaihtelevassa elinkeinossa

Pensionilaitos oli muodollisesti pätevä. Jäsenkunta kuitenkin jäi ohueksi sekä laadultaan että määrältään. Vapaaehtoisuuden ongelmat olivat ilmeiset. Päällystö liittyi laajasti mukaan, mutta miehistö etenkin sen heikoimmin palkattu ja iältään nuorin osa jäi liittymättä miltei kauttaaltaan. Vuosina 1888–89 tehty tutkimus osoitti, että vain 12 prosenttia alle 25-vuotiaista miehistöön kuuluvista merimiehistä oli laitoksen jäseniä. Eläketurvasta tulee kestämätöntä, jos vakuutettujen määrä on pieni ja rakenne painottunut iäkkäämpiin.

Ammatin erityisluonne, kuten laivapestien katkonaisuus, ei kannustanut liittymään eläkelaitokseen, ja tuotti sille jäsenkatoa. Tilapäistä työvoimaa tarvittiin paljon, mikä vähensi nuorimpien kiinnostusta eläkkeeseen. He kokivat laivapestinsä läpikulkutyönä. Samoin ammattimerenkulkijoiden vuosia kestäneillä valtameripurjehduksilla maksut jäivät usein tilittämättä, jolloin menetti eläkeoikeutensa.

Laitoksen tervehdyttämiseksi asetettu Meriväen eläkelaitoskomitea esitti 1890 teettämänsä tutkimuksen perusteella pakollista jäsenyyttä. Talonpoikaissääty piti kohtuuttomana, että sivutoimisia talonpoikaispurjehtijoita velvoitettaisiin kuulumaan pensionilaitokseen. Heitä oli kuitenkin noin 4 000, kun varsinaisessa kauppalaivastossa väkeä oli liki 10 000. Rannikon maaseutupaikkakuntien talonpoikaispurjehtijoiden vaatimuksesta laitoksen jäsenyys säilyi vapaaehtoisena.

Eläkelaitoksen puheenjohtajan nimitti valtio, johtokunnan jäsenet käytännössä merimieshuoneet Lounais-Suomesta ja Ahvenanmaalta. Osin tästä syystä muun Suomen merenkulkijat vieroksuivat Turussa sijaitsevaa eläkelaitosta. Johtokunnassa ei ollut merimiesten, ei edes aktiivipäällystön edustusta. Kankea ja iäkkäistä jäsenistä koostuva hallinto ei vaihtunut, vaikka ei tuntenut enää merialaa ja pysynyt mukana sen todellisuudessa. Tehtäviä hoidettiin sivutoimisesti. Lisäksi erikoista oli, että valitusasteena laitoksen päätöksistä toimivat sen tilintarkastajat.

Kassan jäsenten rekrytointi riippui satamakaupungin vastaavan merimieshuoneen asiamiehen aktiivisuudesta. Merimiesten eläkelaitos laiminlöi palveluluidensa markkinoinnin, mistä huomautettiin jo omana aikana Manner-Suomen tärkeimmäksi kasvaneen merikaupungin Rauman lehdessä vuonna 1882:

Rauman lukuisista merimiehistä (paitsi pari kolme laiwanpäällikköä) vain kaksi (sanoo kaksi!) owat mainitun pensionilaitoksesta osallisia. - emme woi sitä muulla tawoin selittää, kun ett´eivwät asianosaiset tiedä, mitä etuja pensionilaitos heille tarjoo.”

Suomalainen purjemerenkulku alkoi 1800-luvun lopussa jyrkästi taantua. Vähenevät maksut vaikeuttivat pensionilaitoksen rahoituspohjan kestävyyttä. Turvan yhtenäisyys rakoili. Höyrylaivakauden hiljalleen alkaessa jotkut varustamot perustivat omia vapaaehtoisia eläkejärjestelyjä, mutta lähinnä päällystölle. Uudet ammattiryhmät, kuten esimerkiksi Koneenhoitajayhdistys, sittemmin Konemestariliitto, oli rekisteröinyt 1869 yhdistyksensä avustuskassana ”tautien, tapaturmien ja kuoleman varalle”. Päätarkoituksena oli ammatillinen yhteenliittyminen, mutta tsaarinvallan rajoitusten takia toiminta profiloitiin eläke- ja avustuskassaksi. Ammattikuntalaitoksen lakkautus vaikutti myös, sillä turvaa olisivat saaneet ainoastaan merimieshuoneeseen kuuluvat koneenhoitajat, kuten konemestareita silloin kutsuttiin.[29]

Rahanarvo säilyi vuoteen 1914 asti vakaana, joten sikäli kiinteät kolmeen luokkaan jaetut eläke-etuudet säilyttivät arvoaan. Korvausaste oli suurimmillaan 20–25 prosenttia merenkulkijan aktiiviaikaisesta palkkatasosta. Ensimmäisen maailmansodan aikana kehittynyt inflaatio söi rahanarvon 1922 mennessä kymmenesosaan. Inflaation takia eläke-edut ja laitoksen varat menettivät pitkälti arvonsa. Miehistön vuosieläke vastasi parhaimmillaan enää kuukauden palkkaa. Eläkkeet olivat suhteellisesti kutakuinkin samaa luokkaa kuin eläkkeitä tarjoavissa tehtaankassoissa.[30]

Johtokunta korotti tilapäisesti eläkkeitä pääomavaroista. Ilman korotuksia lesket ja orvot, joille laitoksen eläke oli tärkein tulolähde, olisivat olleet vaikeuksissa. Merimieshuoneiden ”kainojen ja köyhien” avustamisen perinne jatkui, mutta laitoksen varallisuus heikkeni.

Merenkulkijoiden eläkejärjestelyt lakkautetaan

Suomalaisen kauppalaivaston kilpailukyky perustui 1920–30-luvuilla yhä mataliin palkkakustannuksiin. Työolosuhteilta eikä laivan asuintiloiltakaan vaadittu samaa tasoa, esimerkiksi lämmitystä, kuin muualla Länsi-Euroopassa. Epäsuhta vei sotaan mennessä lopulta viidenneksen tonnistosta ulkomaiseen omistukseen, vaikka työvoima säilyi noin 8 000 henkilössä.[31]

Suomen merenkulkijoiden karuista olosuhteista huolimatta Pensionilaitos korotti eläkkeitä ja eläkemaksuja kaksinkertaisiksi 1924. Nuorimmille merimiehille tuli oma neljäs eläkeluokka. Liittymisen ikäraja laskettiin 45 vuoteen ja yli 25-vuotiaina liittyvien oli maksettava eläkemaksunsa liittymisikään asti kerralla. Muutokset eivät saaneet jungmanneja ja muuta nuorta meriväkeä liittymään mukaan, sillä neljänteen luokkaan kuului vain kaksi jäsentä vuonna 1931. Liittymiseen kannustaviksi tarkoitettujen parannusten, mutta kasvaneiden maksujen on nähty jopa vieroittaneen muuten eläkkeestä kiinnostuneita.

Viisi komiteaa ehti miettiä eläkelaitoksen toiminnan uudistamista. Viimeinen näistä, 1932 asetettu komitea, ehdotti sekä pensionilaitoksen että merimieshuoneen lakkauttamista. ”Yleinen Pensionilaitos päälliköitä ja muuta meriväkeä varten suomalaisilla kauppalaivoilla” suljettiin uusilta jäseniltä 1937. Merimieshuoneet lakkasivat toimimasta vuotta myöhemmin.

Eläkelaitos oli ehtinyt maksaa eläkettä 3 800 henkilölle. Noin puolet eläkkeiden määrästä meni perheille ja muut vanhoille- ja työkyvyttömille. Vaikka tervehdyttämisyritykset kariutuivat lakkautukseen, Pensionilaitos ei aikansa mitassa ollut merkityksetön. Työväen eläkekassojen jäsenmäärä oli 14 000 vuonna 1933.[32] Pensionilaitos maksoi vanhoja, liki olemattomiksi kutistuneita etuja 1970-luvulle asti. Eläkkeissä on aina pitkä aikajänne.

On arvioitu, että merimiesten eläkelaitoksen toiminta olisi voitu järjestää ja ylläpitää 1920-1930-luvulla varsin pienin kustannuksin, oikeastaan elinkeinon kerryttämistä tuloista. Sellaisia olisivat olleet merenkulun tuottamat runsaat verotulot tai ulkomaisen meriliikenteen Suomessa alhaisten maksujen korottaminen. Valtiovalta kuitenkin pelkäsi rahanmenoa ja otaksui, että pensionilaitoksen avustamisesta seuraisi muiden kassojen tukien anomusvyöry.

Tärkein tekijä oli kuitenkin 1930-luvun lopun nousukaudella vallinnut usko 1937 säädettyyn ja 1939 toimintansa aloittaneeseen kansaneläkkeeseen. Rinnakkainen laitos nähtiin tarpeettomaksi, ja jopa Merimiesunioni vastusti tästä syystä oman eläkelaitoksensa toiminnan jatkamista. Aikakauden yleispolitiikka ratkaisi meriväen turvan järjestämisen.

Eläketurvan vaikutuksia yli oman aikansa
Varhaiset eläkejärjestelyt toimivat usein suorastaan epäoikeudenmukaisesti. Lähes samanaikaisesti merenkulkijoiden eläkelaitoksen kanssa 1881 perustettu Valtionrautateiden pensionilaitos esimerkiksi sulki ulkopuolelle osan vakituisesta työväestään ja sen maksamat eläkkeet olivat regressiivisiä: mitä pienempi palkkasi oli ollut, sitä pienempää eläkettä suhteessa sait. Silti rautateillä työssä olleiden asema poikkesi useimpien aikalaisten tilanteesta edukseen vuosilomineen ja palkallisine sairauslomineen, lääkäreineen ja asuntoetuineen. Tällaisen työntekijöiden sosiaalisen aseman parantumisen on Pertti Haapala tiivistänyt väitöskirjansa otsikkoon ”Tehtaan valossa”[33]

Merimiesten varhaiset eläkejärjestelyt ovat epäonnistumisineen osaltaan viitoittaneet tietä toimivalle eläketurvalle. Siksi eläketurvan vaiheita on syytä arvioida pitemmällä aikavälillä ja pidettävä mielessä niiden myöhempi vaikutus. Omana aikanaan eläkejärjestelyt tukivat avunsaajiensa toimeentuloa.[34]