Vielä tärkeämmäksi suomalaisessa merenkulussa 60-luvulta lähtien nousi henkilöliikenne. Matkustajalauttojen palveluissa tarvittu runsas työvoima muutti ammattikunnan rakennetta selvästi naisvaltaisemmaksi. Joka kolmas merimies oli nainen 1980, kun parikymmentä vuotta aiemmin naisia oli ollut vähemmän kuin 10 prosenttia. Ulkomaanliikenteen rahtilaivat sen sijaan säilyivät yhä miesten maailmana. Vakuutettujen merenkulkijoiden määrä kohosi suurimmillaan 17 000:een vuonna 1973.

Valtaosa ulkomaankaupasta kulki meritse kotimaisten varustamojen laivoilla. Myötäisten suhdanteiden ohella valtio tuki meriliikennettä verotuksellisesti, omistuksella ja tuottamalla infrastruktuuria. Ympärivuotinen talvimerenkulku ulottui 1970-luvulta lähtien Pohjanmeren perukoille asti kotimaassa rakennettujen jäänmurtajien avaamilla väylillä. Usein aika 1950-luvun lopulta 1970 luvun puoliväliin muistetaan suomalaisen autoliikenteen nousukautena. Merenkulun kasvu kuitenkin ylitti tuolloisen bruttokansantuotteen kasvuvauhdin. Kasvu jatkui 90-luvun yleisestä lamasta huolimatta vuosituhannen vaihteeseen muiden liikennemuotojen vuosia taantuessa.

Merenkulkua pidettiin strategisena elinkeinona, ja välttämättömäksi kotimaisen teollisuuden kuljetuksille. Ihan kaikki ei mennyt suunnitellusti. Järvireittejä ja sisämaan taloutta yritettiin yhdistää merille suurilla investoinneilla, kuten Saimaan kanavan rakentamisella 1960-luvulla. Toimenpiteistä huolimatta sisävesiliikenne menetti merkitystään, ja sen työvoima väheni.

Suomen kauppalaivasto kasvoi 1960- ja 1970-luvulla asukaslukuun suhteutettuna maailman kuudenneksi suurimmaksi. Kauppalaivaston koko oli 1966 miljoona tonnia ja vuonna 1975 kaksi miljoonaa. Oma kotimainen erikoisuutemme oli henkilö-, auto- ja rahtiliikenteen yhdistäminen. Ilman nosturia toimivan roro-liikenteen alku otettiin juuri autolautoilla. Kummassakin alusluokassa Suomi olikin maailman kärkimaita. Koska näissä Suomelle tyypillisissä aluksissa tarvittiin runsaasti työvoimaa, 1970-luvun puolivälistä alkaneet öljykriisit eivät aluksi vähentäneet kotimaisen merityövoiman tarvetta.

Merikuljetusten tehostuminen alensi rahtikustannuksia yhteen kolmasosaan 1900 – 1960 valinneesta 10 prosentista rahdin arvosta. Kun työvoiman määrä ei tonniston suurentumisesta ja kovasta kysynnästä huolimatta merkittävästi kasvanut, tuottavuus lähes nelinkymmenkertaistui!

Kassa nousevien kustannusten merialan osapuolten ankkurina

Toisin kuin purjelaivakaudella, merenkulkijat, eivät vain halunneet, vaan vaativat voitoista osansa. Vanhempi sukupolvi muistaakin 1960-luvun laivaliikenteen loputtomilta tuntuvat työtaistelut ja niiden vielä loputtomammat sovittelut. Jopa huumori-iskelmää ”Kaikki joukolla jäätä särkemään” ei saanut soittaa radiossa merialan lakkojen aikana, koska sen välihuudossa mainittiin nimi ”Wälläri”.

Alan työntekijäjärjestöjen edunvalvonta tuotti tuloksia. Ansiotaso merityössä kasvoi, sillä aikavälillä 1950 – 1980 merialan keskimääräisen kuukausipalkan reaaliarvo liki kolminkertaistui. Hyvä kannattavuus edesauttoi etujen ja turvan parantamista, ja merialan sosiaaliturva kehittyi ripeästi. Palkat ja merityöstä kertyvät muut etuudet parantuivat, mutta työlupien saanti muiden maiden aluksille vaikeutui. Tämä houkutteli kotimaisia merimiehiä pysymään oman lipun alla. Suomalaisilta laivoilta ei todellakaan enää ollut tarvetta karata. On silti muistettava, että etenkin miehistön lyhytaikaiset työsuhteet ja niiden väliset työttömyyskaudet säilyivät merityössä etenkin varustamojen ei-vakinaisilla työntekijöillä varsin tavallisina.

Yhdessä asiassa ei kuitenkaan riidelty. Merialan eläketurva jatkoi perustamisensa jälkeen instituutiona, jossa osapuolet saavuttivat yhteiset intressit ja halusivat kehittää etujaan. Tämä sopu oli toiminut avaintekijänä jo lain valmisteluvaiheessa. Kaikilla menestystarinoilla on kuitenkin kääntöpuolensa. Samat parannukset, mitkä tuottivat merenkulkijoille parempaa elintasoa ja työolosuhteita, tuotti varustamoille kalliimpia työvoimakustannuksia. Samanaikaisesti varustamot lisäksi investoivat erikoistuneeseen, jäävahvistettuun ja kalliisiin aluksiin, kuten autolauttoihin, joissa oli paljon miehistöä. Suomi oli muuttunut lyhyessä ajassa merenkulun korkeakustannusmaaksi, mikä alkoi vaikuttaa elinkeinoon 1980-luvulla.[1]

Ensiksi kerätään voimia ja täydennetään etuja - Merimieseläkekassan oppivuodet

MEK:n hallitus järjestäytyi jo tammikuussa 1956 ennen kuin presidentti oli vahvistanut merimieseläkelain (MEL). Kokouksiin osallistuivat lakia valmistelleen komitean jäsenten lisäksi merenkulkujärjestöjen edustajia. Suomen varustamoyhdistyksen lisäksi oli Ahvenanmaalta merenkulkumaakuntana oma edustajansa. Varatuomari Stig Lundqvist vaikutti kassan hallinnossa yli kolme vuosikymmentä. Kokouksiin osallistuivat myös tuolloin hallituksen ulkopuoliset konemestarien ja radiosähköttäjien edustajat.

Kassan asiamieheksi eli johtajaksi valittiin hallituksen puheenjohtaja Pentikäisen suosituksesta lakimies Jaakko Oravisto Liikennevakuutusyhdistyksestä helmikuussa 1956. Lisäksi kassalle tarvittiin sihteeri ja myös asiantuntijalääkäri arvioimaan työkyvyttömyyttä. Toimessa aloittivat 5.4.1956 varanotaari Anja Tirri ja lääk.lis. Henrik Rinne. Ensimmäisten kassan työntekijöiden työsuhteista MEK:iin tuli vuosikymmenten mittaisia, mikä on ollut tyypillistä eläkelaitoksissa. Lakisääteisistä eläkkeistä olisi kokemusta ollut saatavissa vain Kansaneläkelaitoksesta. Myöhemmin sieltä siirtyikin paljon työntekijöitä etenkin Eläketurvakeskukseen, kun yleinen työeläketurva aloitteli toimintaansa puoli vuosikymmentä myöhemmin syksyllä 1961.

Rahaa kassan toimintaan oli vakuutusmaksuista tulossa aikaisintaan vasta useiden kuukausien kuluttua. Tätä varten oli etukäteen laadittava ja lähetettävä ohjeet laivanvarustajille eläkemaksujen maksamisesta. MEL:ia valmisteleva komitea oli varautunut ennakoivaan työhön ehdottamalla lakkautettavan merimiesten avustusrahaston pidättämistä toimintansa käynnistämiseen. Yksittäisinä avustuksina nämä varat olivat supistuneet merkityksettömiksi, mutta tällä liki 50 000 nykymarkan rahastolla MEK pääsi alkuun. Myöhemmin vastaavassa tilanteessa Eläketurvakeskus laitettiin liikkeelle pankkilainan turvin. Aivan aluksi MEK toimi sosiaaliministeriön vakuutusosastolla, kunnes sen kolme työntekijää saivat omat tilat Pohjoisesplanadilta. Sieltä siirryttiin suurempiin tiloihin Snellmaninkatu 13:een.

Tiedottaminen on aina ollut työeläkeasioissa keskeistä. Tuore kassan asiamies Jaakko Oravisto piti ennen lain voimaantuloa toukokuussa 1956 Yleisradion merimiesohjelmassa uutta eläkettä koskevan esitelmän suomeksi ja ruotsiksi.[3] Lisäksi tarvittiin myös opaskirjanen, selityksin ja esimerkein täydennetty erillispainos merimieseläkelaista, nimeltään koruttomasti ”Merimieseläke”. Tiedotus oli toiminut ja eläkemaksulomakkeet menneet varustamoihin, sillä 1957 vuosikertomuksessa todettiin, että ”kotimainen tonnisto kuului kassan toimintapiiriin”.

MEK:n rahasto auttaa sijoituksissa ja kiinnostaa laajemminkin

Vakuuttamista ja eläke-etuja yksityiskohtaisesti ohjaava merimieseläkelaki tarjosi vain yleispiirteet maksuista kertyvien varojen sijoittamiseksi, jotka oli suunnattava ”kauppalaivaston ja -merenkulun kehittämistä palveleviin tarkoituksiin”. Laki tarjosi kassalle myös mahdollisuuden omistaa osakkeita asunto- ja kiinteistöyhtiöissä. Asiamies Oravisto tekikin Pentikäisen avustuksella esityksen nykykielellä sijoitusstrategiasta, jolla tuottojen ohella pyrittiin tukemaan sekä merialan toimintakykyä että sen työntekijöiden hyvinvointia. Vakuutusmaksuista kertyvistä varoista 80 prosenttia sijoitettaisiin laivanvarustajien alusluottoihin ja 20 asuinrakennustuotantoon merimiesten vuokra-asunnoiksi.

Tämäkin periaate ikään kuin ennakoi yleisen työeläkkeen alkuvuosikymmenten tärkeintä sijoitusmuotoa, takaisinlainausta. Automaattista oikeutta luottoihin ei vielä taattu. Kassan lainojen vakuutena toimivat varustajien laivat. Jo syksyllä 1956 myönnettiin ensimmäiset alusluotot varustamoille. Vaikka laivanvarustukseen sijoittaminen oli alkanut kiinnostaa yrityksiä sodan jälkeen. Kun Suomessa oli pulaa pääomista, MEK myöntämät lainat toivat tähän tervetullutta vetoapua. Sopivien alustyyppien ja veroetujen takia hankinnoissa suosittiin kotimaisia telakoita. MEK mielellään muistutti, että ”sen lainoilla oli vuosittain myötävaikutettu 500 työpaikan luomiseen tai ylläpitämiseen Suomen kauppalaivastossa”, ja ”MEK:n lainat olivat mukana 20 uudenaikaisen moottorikäyttöisen laivan hankinnassa”.

Eläkevarojen sijoittaminen uudistuotantoon auttoi meriväen asemaa tuolloisessa yleisessä asuntopulassa. Toimintaa perusteltiin, että vuokra-asuntomarkkinoilla merimiehet olivat työnsä rikkonaisuuden takia vielä muita huonommassa asemassa. Jo elokuussa 1956 ensimmäisten vakuutusmaksujen tultua alettiin neuvotella Sosiaalisen asuntotuotanto SATOn kanssa Arava-asuintalon rakentamisesta Helsingin Pohjois-Haagaan.

Tieto uudelle kassalle kertyvistä varoista levisi nopeasti. Jo ensimmäisenä toimintavuotena tuli avustuspyyntöjä hyväntekeväisyyslaitoksilta ja järjestöiltä, joihin vastattiin, että ”eläkekassan omaisuutta ei ole lupa käyttää toiminnalle vieraaseen tarkoitukseen”. Paria vuotta myöhemmin Merimiesten huoltorahasto toivoi mahdollisuutta varojensa kokoamiseen eläkemaksujen yhteydessä. Tämän ohella huoltorahasto pyysi ”määrättyä osaa eläkemaksusta” itselleen. MEK:n hallitus torjui ehdotuksen lain vastaisena ja ”huomioon ottaen eläkkeiden pienuuden, ei tällainen menettely ole ajateltavissakaan”.[4]

Työssä jatketaan yli eläkeiän, mutta tuberkuloosi kiusaa

Syksystä 1956 lähes viikoittain kokoontuvaa MEK:n hallitusta työllistivät eniten eläkepäätökset ja lain tulkinta sekä rajanveto. Laiva- ja konepäällystö, mutta myös emännöitsijät, olivat aluksi MEL-eläkkeiden tyypillisiä saajia keskimäärin miehistöä yhtäjaksoisemman merityönsä takia. Ennen lain voimaantuloa 1.6.1956 tehty merityö kerrytti purjehduskuukausina ⅔ eläkettä maksukuukausiin verrattuna.

Eläkkeen kertymistä rajattiin useilla karensseilla. Alkuvuosina etenkin miehistön eläkehakemuksissa päätös oli usein hylkäävä, koska heiltä puuttui laivatyö kolmea lakia edeltävältä vuodelta tai he olivat tulleet ensimmäisen laivatyöhönsä 50 vuotta täytettyään. Kolmea vuotta pidempi poissaolo meriltä rajasi kertymän joko niin sanotuksi vapaakirjaeläkkeeksi tai maksun palautukseksi. Niissä tapauksissa vakuutetun hyväksi luettiin vain hänen oma maksuosuutensa korkoineen ilman varustajan ja valtion osuutta, mitä päätöksiä hallitus teki aluksi runsaasti.

Ensimmäinen eläkepäätös koski 1884 syntynyttä eli 71-vuotiasta merikapteenia, jolle kertyi liki 40 vuoden purjehduksista kolminkertaisesti kassan silloista keskimääräistä tasoa suurempi eläke.[5] Vuonna 1956 myönnetyt vanhuuseläkkeet jäivät keskimäärin 88 nykymarkkaan ja työkyvyttömyyseläke 120:een. Vanhuuseläke oli muuten aika lailla sama kuin yleisen yksityisalojen työeläkelain aloittaessa 1962, 87 markkaa (tosin rahanarvo oli huonontunut kuudessa vuodessa).

Kansaneläkkeet antoivat nimensä mukaisesti jokaiselle pohjaeläkkeen. Siten kokonaiseläketaso saattoi parhaimmillaan kohota tuolloisesta MEL-eläkkeen tavoitteesta, mikä oli 50 % palkasta. MEL ja kansaneläke voivat yhteensä olla enintään 60 % palkasta, mitä sääntöä lainlaatija Pentikäinen pitää myöhempien yhteensovitussääntöjen edelläkävijänä. Vuoden 1957 alusta kansaneläkkeiden muutos tasaeläkkeiksi auttoi kohentamaan pienimpiä kokonaiseläkkeitä. Suhteellisen prosenttimääräisen (60) eläkekaton lisäksi laki rajasi yhteismäärän 1200 nykymarkkaan vuodessa, millä rajalla eläke jäi 100 markkaan kuukaudessa. Usein kansaeläke liki kattoi eläkkeen kokonaismäärän. Ensimmäiset päätökset yhteensovituksesta hallitus teki jo 1956 seuraavan vuoden alusta alkaviin eläkkeisiin.[6]

Koska alkuvuosien eläketaso oli vielä varsin alhainen, tyypillisesti laivatyötä jatkettiin eläkeiän jälkeen. Palkan ohella jokainen kuukausi kerrytti yhden prosentin lisää eläkettä. Lyhytaikainen lykkäys tuotti runsaan parannuksen, mitä kertymää ei rajoitettu yhteensovituksella. Silti MEL-vanhuuseläkkeelle lähtö keskimäärin varhentui jo 1960-luvun alusta, minkä voi havaita eri henkilöstöryhmissä seuraavasta asetelmasta:

MEL-vakuutettujen määrä jäi 1958 aikana 10 831, kun heitä edellisenä vuonna oli ollut vielä 12 705. Eläkkeensaajien määrä muuttui alkuvuosikymmenenä maltillisesti 63:sta 667:ään, vaikka suhteessa kasvu oli kymmenkertainen.

Lukuisia työkyvyttömyyseläkkeitä myönnettiin alkuvuosina määräaikaisina. Suomen kauppalaivasto liikkui vielä 1950-luvulla pitkälti hiililämmityksen tuottaman höyryn voimalla. Konehuoneiden pölyiset olosuhteet toimivat alustana 1900-luvun alun suomalaisten yleisimmälle ja vakavimmalle kansantaudille – tuberkuloosille. Taudin torjuntaan kiinnitettiin alkuvuosina paljon huomiota, sillä kaksi kolmannesta työkyvyttömyyseläkkeistä johtui keuhkotaudista. Lääketiede alkoi tuoda helpotusta tähän merimiehiä piinaavaan vitsaukseen, sillä jo 1958 ”parani 22 eläkkeensaajaa”. Merimieseläkelain turva auttoi osaltaan saamaan sairastuneita varhaisessa vaiheessa hoitoon ja kuntoutumaan. Kassa totesi sairauden 1964 voitetuksi. Pian työkyvyttömyyden syyt muuttuivat, sillä suomalaisten miesten vitsaus, sydänsairaus, alkoi viedä useimmin eläkkeelle.[7] Työolosuhteiden kannalta saattoi olla myönteistä, että 50-luvun lopulla kauppalaivaston keskimäärin 40 vuoden ikäisistä ja höyrykäyttöisistä aluksista noin neljännes oli pois käytöstä.

Sosiaalisuutta eduissa ja yhteistyössä sekä TEL ja LEL voimaan

Laivaliikenteen hiljeneminen 50-luvun lopulla jäi tilapäiseksi. Uudella vuosikymmenellä vallitsi myötätuuli suomalaisessa merenkulussa. Ainoastaan laivat eivät muuttuneet moottorikäyttöisiksi, vaan öljyn kulutus yleisesti kasvoi. Tankkialustonnisto kasvoi peräti kolmanneksella vuodesta 1960 vuoteen 1961. Hyvät suhdanteet siivittivät uudistuksia MEL-turvaan. Parannukset eivät heikentäneet maksuista yli jäävien varojen sijoittamista. Kassan lainat oli sidottu indekseihin, joilla ”korotukset kokonaisuudessaan oli voitu peittää”.

Ensimmäinen muutos etuihin oli perhe-eläke, mikä oli jätetty MEL-etuuksista pois rahoituksellisen epävarmuuden takia. Maksutulo oli kuitenkin kehittynyt 50-luvun lopun kotimaisen merenkulun alavireestä huolimatta suotuisasti. Vuonna 1960 tehdyn vakuutusteknillisen tutkimuksen mukaan selvisi, että vakuutusmaksuja korottamatta voidaan kassan etuihin lisätä suppea perhe-eläke 1961 alusta. Esitys perhe-eläkkeen takautuvasta voimaantulosta torjuttiin sen kustannusten takia ja sosiaalivakuutuksen periaatteiden vastaisena.[8]

Etu tuli tarpeeseen, sillä jo vuoden kuluttua kolmannes myönnetyistä eläkkeistä oli leskien ja orpojen eläkkeitä ja pian osuus oli saman verran kassan maksamista eläkkeistä. Perhe-eläke ei kuulunut työ- eikä kansaeläkkeen etuuksiin kuin vasta 60-luvun lopulla, joten ajankohtaansa nähden oli kyse edistyksellisestä lakisääteisestä etuudesta. Vapaaehtoisissa eläkkeissä perhe-eläke oli kuitenkin varsin tavanomainen.[9] Lisäksi vuosikymmenen lähestyessä puoliväliä MEL-etuihin liitettiin hautausavustus 1964. Sen vainajan ikään sidottu määrä (nuoremmilla suurempi) oli tuolloiseen rahanarvoon suhteutettuna varsin huomattava 1 000 – 4 000 markkaa.

Merimiesten eläkelaki ei enää ollut ainoa yksityisalojen laki, kun TEL ja LEL astuivat voimaan 1.7.1962. Niissä oli monia yhtäläisyyksiä MEL:iin, kuten ansiosidonnaisuus, mutta lukuisia perustavia eroja, joiden vertailua oheisessa taulukossa. Yhtäjaksoinen merityö tuotti lyhyemmässä ajassa parempaa eläkettä. MEL:n heikkous taas oli vakuutetulle tärkeä, kertymän koskemattomuus. Osa oli taas aikaansa edellä, kuten maksun jakaminen ja joustava eläkeikä. Uudet eläkelait laajensivat merelle työssä olleen turvaa, koska eläkettä saattoi kertyä muusta palkkatyöstä, eikä vain merialalta.

Taulukko Merimieseläkelain 1956 ja TEL-työeläkelain 1961 alkuperäinen sisältö ja muutamia keskeisiä muutoksia

Sisävesiliikenteen palveluksessa olevat, joita MEL ei koskenut liitettiin lyhytaikaisten työsuhteiden eläkelakiin (LEL), jonka ominaisuudet ja edut olivat kutakuinkin samat kuin TEL:ssa. Vuosikymmenen puolivälissä yleiseen työeläkejärjestelmään tulivat kuntien KVTEL (1964) ja valtion eläkelaki VEL (1967). [10] Merenkulkijoista VEL:iin kuului jäänsärkijöiden päällystö, kun taas miehistö vakuutettiin MEL:n mukaan.

Kassan piirissä merenkulkijan työn erityispiirteitä yritettiin ottaa huomioon. Valtuuskunnan 1960 vuosikokouksessa käytiin keskustelua alalle tyypillisistä tilapäisen työttömyyden ja opiskelun ajanjaksoista, jolloin eläkeoikeus rajoittuu vain vakuutetun omia maksuja vastaavaan määrään. Valtuuskunnan keskustelussa ehdotettiin peräti, että ”eläkkeitä tulisi myöntää tarveharkinnan perusteella”. [11]

Yksi vastaus ongelmiin olivat kassan opintolainat, joilla tuettiin kehittyvää ja miehistöön laajenevaa merialan koulutusta. Lisäksi merenkulun ammattikoulujen rakentamisessa Helsinkiin ja Raumalle MEK toimi ratkaisevana rahoittajana vuosikymmenen loppupuolella. Valtuuskunta päätti 1961, että sijoitusomaisuudesta opintolainoihin saisi käyttää korkeintaan yhden prosentin. Lisäksi olisi haluttu, että lainansaajan olisi opiskelujen päätyttyä velvollisuus palvella määrätyn ajan kotimaisessa kauppalaivastossa, mutta lopulta aikomus riitti. Henkilötakausten asemesta perustettiin takausrenkaita, koska arvoltaan varsin hyvätasoisia lainoja kysyttiin ja myönnettiin runsaasti, kaikkiaan 712 opiskelijalle. Kun valtion opintotukijärjestelmään siirryttiin, kassan opintolainojen myöntäminen loppui 1971, mutta oppilasasuntoloita rahoitettiin Raumalle ja Kotkaan. [12]

Turvan kehittämisen kannalta tärkeä avaus samoihin aikoihin 1962 oli, että kassan aloitteesta ja tukemana ryhdyttiin sosiaalipoliittiseen tutkimukseen merenkulkijain vanhuudenturvan tarpeesta, erityisesti asuntokysymyksen osalta. MEK liittyi 1964 perustettuun Työeläkelaitosten liittoon (nykyään Tela) ja kansainväliseen sosiaaliturvajärjestöön ISSA:an. Telan kautta päästiin mm. kuntoutusyhteistyöhön ja jo 1968 pidettiin MEK:n aloitteesta ISSA:n merimiesten sosiaaliturvaa hoitavien kansainvälinen kokous Helsingissä. Ulkomailla ISSA-kokouksissa oli vuosittainen edustus.

Vanhainkodin perustamista jollekin rannikkopaikkakunnalle tutkittiin jo 1960 alkaen. Kassan kustantamasta ensimmäisestä tutkimuksesta ”Merenkulkijan vanhuudenturva” kävi ilmi, että joka viides merenkulkija oli vailla asuntoa maissa. Asuntoja kassan omille eläkeläisille toteuttaa tuolloin jo Apteekkien eläkekassassa. Vaikka Naantalin, Paraisten, Hangon ja Tammisaaren viranomaiset olivat osoittaneet kiinnostusta[13], merenkulkijoille toimeen päästiin vasta 70-luvulla.

Sosiaalisten sairauksien vaarat otettiin huomioon työkyvyn ylläpidossa jo varhain. Alkoholin väärinkäyttö nähtiin 1963 ”eläkemenoja lisäävänä tekijänä”. Pian kaavailtiin kansainvälistä kokousta aiheesta. Vielä 60-luvun puolivälissä myönnettiin asian tärkeys, mutta aiheen tuolloista arkaluontoisuutta kuvannee päätös, että ”kokoukselle ei annettaisi julkisuutta”.[14]

Nouseva eläketaso ja merenkulkijoiden muuttuva rakenne

Varovaisesti, ikään kuin tunnustelevasti, aloitettu MEL-turva kykeni nopeasti huomattaviin rahallisiin parannuksiin eläkkeensaajilleen. Alan palkkoihin sidottu eläketaso oli jo viiden toimintavuoden aikana korottanut maksettuja eläkeitä 45–5 prosenttia; sitä enemmän mitä aiemmin eläke oli alkanut. Samoin myönnetyt vanhuuseläkkeet olivat nousseet 200 nykymarkkaan kuukaudessa 1962, mikä oli keskimäärin yli kaksi kertaa enemmän kuin samana vuonna alkaneet ensimmäiset TEL-eläkkeet.

Eläkkeiden suuruus nousi kohoavan palkkatason myötä siten, että vuoteen 1966 mennessä kaikkein vanhimmat 1956 myönnetyt eläkkeet olivat kohonneet yli kaksinkertaisiksi. Vaikka myönnettyjen ja maksettujen eläkkeiden taso parani, laivatyössä hyvin erilaisten työurien takia korkein miehistölle myönnetty eläke 1964 oli 264 mk/kk, ja päällystössä 758 mk/kk. Eläkkeensaajien painopiste oli siirtynyt jo vakuutettujen runsaslukuisimman osan eli miehistön puolelle.

On huomattava, että MEK:n piiriin 1956–63 kuuluneista tehdyn tutkimuksen mukaan vähemmän kuin yksi kymmenestä noina vuosina vakuutetuista yhteensä 22 000 merenkulkijasta oli nainen. Vanhuuseläkkeensaajien 233 henkilön määrästä naisia oli kuitenkin 62 eli enemmän kuin joka kolmas. Epäsuhta luultavasti johtuu sukupuolten erilaisesta keskimääräisestä eliniästä ja silloisesta keskimäärin myöhäisestä vanhuuseläkkeelle lähdöstä. Työkyvyttömyyseläkkeissä sukupuolten välinen suhde oli nimittäin sama kuin vakuutetuissa. Meri veti työhön nuoria miehiä, mutta 75 prosenttia naisista toimi laivoilla 40-vuotiaina tai vanhempina. Miehet ja naiset laivalla hoitivat eri tehtäviä, mutta emännöitsijän, tarjoilijan tai ”pentteritytön” (keittiötyöntekijän nimike) työt olivat myös fyysistä työtä. Kun matkustajaliikenne oli tasaisessa nousussa, niissä tarvittava palveluhenkilökunta lisäsi naisvakuutettujen määrää.[15]

Kassan perustamisen ja perustajien vuosikymmen täyttyy

Myönnettyjen eläkkeiden yleisen tason parantuessa, vastaavasti vanhuuseläkkeelle siirtymisikä alkoi alentua (ks. asetelma s.6). Tuberkuloosi oli supistunut enää yhteen kymmenesosaan työkyvyttömyyden syistä jo 60-luvun puoliväliin mennessä ja sairaudesta parannuttiin yleensä lyhyessä ajassa ja palattiin työelämään.

MEK pyrki tukemaan muitakin kuin pääkaupunkiseudun merenkulkijoita. Sosiaalisessa asuntotuotannossa tavoiteltiin alueellista tasapuolisuutta ja ryhdyttiin toimeen vuokra-asuntojen rakentamiseksi tärkeälle laivanvarustusseudulle Ahvenanmaalle Maarianhaminaan ja pian toiseen suureen satamakaupunkiin Haminaan. Pääkaupunkiseudulla oli jatkettu vuokratalojen rakentamista uuteen lähiökaupunginosaan Pihlajamäkeen jo 1962, ja Kauniainen tuli kohta mukaan toisena uutena kohteena. Uusia asuntokohteita oli aloitettu keskimäärin joka toinen vuosi.

Kassan henkilökuntakin kasvoi 10 vuodessa seitsemään henkilöön. toimisto muutti suurempiin tiloihin Rauhankatu 15:een. Omintakeinen toimiala ja kassan sijoitustoiminta vaativat avartamaan myös toimihenkilöiden tehtäviä. Asiamies Oravisto perehtyi merenkulkijoiden työoloihin parin viikon matkalla rahtilaivalla 1959 ja alkoi toimia kassan kiinteistöyhtiöiden isännöitsijöinä sekä ”rouva Tirri kirjanpitäjänä”.[16] Etujen, edunsaajamäärän ja henkilökunnan kasvusta huolimatta hoitokulut kuitenkin olivat pysytelleet perustamisvuotta 1956 lukuun ottamatta koko ensimmäiset kymmenen toimintavuoden ajan 1-2 prosentin välillä. Joillakin varustajilla oli maksuvaikeuksia, mutta niistä ei koitunut merkittäviä rahoituksellisia tappioita.

Henkilöiden suhteen yksi aikakausi kassassa päättyi 1962 alusta, kun toinen MEL-lain perustajaisistä, Teivo Pentikäinen, luopui hallituksen puheenjohtajuudesta siirryttyään sosiaaliministeriön osastopäälliköstä uuden TEL-yhtiön, Ilmarisen, toimitusjohtajaksi. Toinen isä, Niilo Wälläri jatkoi hallituksessa kuolemaansa 1967 asti. MEL-komiteassa laivanvarustajia edustanut Mikko Mannio oli hallituksessa 1960 asti. Täten lain valmistelijat kantoivat vastuuta pitkään myös kassan toiminnasta.